Yritin aamulla käynnistää macbookkiani. Kone ei puhu (juuri)mitään. Vähän kovalevy urahteli pahaenteisesti, muistan kyllä miltä työkoneen hajonnut kovalevy kuulosti, ja ruutuun ilmestyi kysymysmerkki. Ei muuta.
Tästä koneesta on backupit tallella, asensin juuri vastikaan Leopardin ja iLife'08:n sekä tietysti muut tarpeelliset softat, USB-kovalevylle olin ottanut varmuuskopiot. Mutta jos koneen levy hajosi, menee tällä kertaa kustannukset omaan piikkiin. Koneella on ikää jo puolitoista vuotta, muistaakseni takuu ei kata kuin vuoden.
Joku kirous taitaa minua vaivata...
sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007
keskiviikkona, marraskuuta 21, 2007
Mikä supersankari minä olisin?
Your results:
You are Superman
Click here to take the Superhero Personality Quiz
You are Superman
| You are mild-mannered, good, strong and you love to help others.  |
Click here to take the Superhero Personality Quiz
lauantaina, marraskuuta 03, 2007
(Työ)elämä ilman kannettavaa tietokonetta
Olen viettänyt viimeisen viikon toimistotyöntekijänä ilman kannettavaa tietokonetta. Lisäksi ainoa käytössäni ollut tietokone on 90-luvulla valmistettu, joskus kannettavanakin toiminut, mutta nyt akkukesto oli niin alhainen, että koneen oli oltava telakassa koko ajan.
Lyhyesti sanottuna, hajotin työkoneeni kovalevyn, minulla ei ollut varmuuskopioita kuin puolen vuoden takaa ja varakoneita ei löytynyt. Koko juttu oli yhteensattumusten summa joka huipentui koneen hajoamiseen.
Olen yleensä orjallisesti ottanut varmuuskopiot. Koneessani on toiminut "firman" puolesta ohjelmisto, jolla 1Gt:n edestä tavaraa synkronoidaan säännöllisesti verkkolevylle, josta taas on varmuuskopiot. Koska olen ollut varovainen, ja varmuuskopioitavaa tavaraa on enemmän kuin 1Gt, meilit mukaanlukien siis, olen polttanut säännöllisesti meiliboksini ja työtiedostot DVD-levyille USB-liitäntäisen DVD-aseman kanssa. Homma on toiminut hyvin.
Edellisen varmuuskopion otin kesäkuussa ennen työmatkaa. Palasin sieltä juuri ennen juhannusta toimistolle, lähinnä kävin vain synkronoimassa tiedostot myös verkkolevylle ja sammutin valot työhuoneesta viideksi viikoksi. Palasin siis elokuun alussa töihin. En tehnyt varmuuskopioita tuolloin uudestaan, koska mikäänhän ei ollut muuttunut, lukuunottamatta niitä reilua tuhatta sähköpostia jotka minulla oli inboksissa.
Elokuussa oli vähän kiirusta, samoin syyskuussa. Käsittelin suurimman osan loman aikana tulleista posteista, mutta se viesti, jossa kerrottiin, että verkkolevyllä sijaitseva kotihakemistoni siirtyy uudelle palvelimelle ja että minun pitää käsin muuttaa synkronointi tapahtumaan sinne, jäi lukematta.
Suunnittelin syyskuussa uusien varmuuskopiointien ottamista, mutta minulle tuli yllättäen tieto, että koko osastoni muuttaa tilapäistoimistoon odottamaan uuden toimistotilan muutosten valmistumista. Meidän oli määrä pakata vain välttämättömin mukaan, loput menisivät varastoon. Otin mukaani vain tulostimeni ja kannettavan koneen telakan sekä näytön. Pakkasin DVD-aseman varastoon.
Muutaman viikon oleilu venähti viideksi viikoksi, hoksasin jossain vaiheessa lokakuuta, että varmuuskopiot pitäisi ottaa, mutta kun se asema on siellä jossain. Päätin ottaa heti muuton jälkeen. Maanantaina 29.10. menin hyvissä ajoin kahdeksalta uuteen toimistoon. Käynnistin koneen ja valmistauduin yhdeksän palaveriin, purin vain vähän tavaroita pois tieltä.
Heti palaverin alussa koneeni kiukutteli enkä päässyt verkkoon. Jouduin delegoimaan materiaalin näyttämisen verkon yli kahteen muuhun maahan toisille samalla, kun tuloksetta yritin käynnistää konettani uudelleen. Pari käynnistysyritystä johti Windows XP:n suojattuun tilaan käynnistymiseen, viimeinen ei enää mennyt siihenkään. "Operating system not found".
Olen toisaalta ylpeä käytöksestäni tuossa palaverissa. Suurin osa ihmisistä ei huomannut, että koneeni ei koskaan käynnistynyt uudelleen, vaikka olen äkkipikaisuudesta tunnettu. Itse asiassa moni hämmästeli asiaa jälkikäteen, paikalla olleet toimivat todistajana monessa keskustelussa myöhemmin, todistaen siis, että en löynyt konettani enkä heittänyt sitä seinään.
Palaverin jälkeen kiikutin koneen mikrotukeen. Sieltä sain vain ymmärrystä. Kovalevy oli hajonnut. Paniikissa purin loput tavarani ja etsin varmuuskopiointilevyt. Niissä viimeisessä luki kesäkuun alun päiväys. Lainakonetta ei löytynyt mistään, kunnes kaivoin vanhojen, muutossa jälkeen jätettyjen rojujen kasaa ja löysin sieltä ThinkPad T21-mallisen koneen ja sen telakan. Kone käynnistyi, 15 minuutin kulutta pääsin verkkoon ja näin verkkolevylläni lohduttomat päiväykset: viimeisimmät tiedostot olivat kesäkuun 21. päivältä. Synkronointi tuon jälkeen oli järjestelmällisesti epäonnistunut, ohjelmisto oli kertonut siitä mikroskooppisen pienellä, punaiseksi muuttuneella ikonilla, työkalurivin alareunassa.
Olin maanantaina niin järkyttynyt, etten pystynyt toimimaan koneen suhteen sen enempää. Lähes puolen vuoden työ hukassa. Pahinta todella oli, että johtuen firman tämän hetkisestä tilasta fuusiossa ei suurinta osaa tiedostoista todella ole aina talletettu erilaisiin dokumenttien hallintajärjestelmiin. Lisäksi olin aina pedantisti järjestänyt sähköpostinit omiin kansioihin kovalevylle, joten inboksini oli täysin tyhjä vanhoista posteista.
Tiistaina tilasin uuden koneen ja toimitin vanhan kovalevyn mikrotuelle tutkittavaksi lisää. Keskiviikkona sieltä palattiin ja kerrottiin, etteivät he pysty tekemään mitään. Kovalevy lähetettiin Norjaan Ibasille analysoitavaksi. Odottelen tietoa ensi viikolla siitä, voiko mitään tehdä asialle.
Koko viikon luin sähköposteja paitsi T21 koneen avulla Microsoftin webaccessin kautta tai E90-kommunikaattorilla. Palavereissa minulla oli mukanani vain vihko, en voinut näyttää esityksiä tms., mtta eipä minulla niitä tallessa enää olekaan. Kaiken kaikkiaan jotenkin tuntui, että aikaa oli enemmän. Keskityin palavereissa pelkkään asiaan ja muun ajan tein sitä mitä minun itse asiassa työkseni pitääkin tehdä, keskustelin ihmisten kanssa ja järjestin asioita siten. Isoin ongelma oikeastaan koneettomuudesta oli se, että niitä vanhoja tiedostoja, sovittuja asioita ja tehtyjä esityksiä, ei ollut tallessa enkä voinut niitä käyttää. Kaikki piti ikäänkuin rakentaa tyhjästä uudestaan.
Uusi kone on luvattu maanantaiksi. Mielenkiinnolla odotan Ibasin vastausta kovalevyn analysoinnista, jotenkin vielä osa minusta elättelee toivoa, että tavarat olisivat ainakin osittain pelastettavissa. Kotona teen nyt varmuuskopioita digikuvista ja musiikista mitä kovalevyillä on. Jatkon kannalta olen myös varautunut, ostin uuden USB-kovalevyn jolle alan synkronoida työtiedostoni myös (ja lukita sen muuten aina kaappiin). Nähtävästi pitää aina sattua jotain, jotta muistaa varmuuskopioinnin tärkeyden.
Lyhyesti sanottuna, hajotin työkoneeni kovalevyn, minulla ei ollut varmuuskopioita kuin puolen vuoden takaa ja varakoneita ei löytynyt. Koko juttu oli yhteensattumusten summa joka huipentui koneen hajoamiseen.
Olen yleensä orjallisesti ottanut varmuuskopiot. Koneessani on toiminut "firman" puolesta ohjelmisto, jolla 1Gt:n edestä tavaraa synkronoidaan säännöllisesti verkkolevylle, josta taas on varmuuskopiot. Koska olen ollut varovainen, ja varmuuskopioitavaa tavaraa on enemmän kuin 1Gt, meilit mukaanlukien siis, olen polttanut säännöllisesti meiliboksini ja työtiedostot DVD-levyille USB-liitäntäisen DVD-aseman kanssa. Homma on toiminut hyvin.
Edellisen varmuuskopion otin kesäkuussa ennen työmatkaa. Palasin sieltä juuri ennen juhannusta toimistolle, lähinnä kävin vain synkronoimassa tiedostot myös verkkolevylle ja sammutin valot työhuoneesta viideksi viikoksi. Palasin siis elokuun alussa töihin. En tehnyt varmuuskopioita tuolloin uudestaan, koska mikäänhän ei ollut muuttunut, lukuunottamatta niitä reilua tuhatta sähköpostia jotka minulla oli inboksissa.
Elokuussa oli vähän kiirusta, samoin syyskuussa. Käsittelin suurimman osan loman aikana tulleista posteista, mutta se viesti, jossa kerrottiin, että verkkolevyllä sijaitseva kotihakemistoni siirtyy uudelle palvelimelle ja että minun pitää käsin muuttaa synkronointi tapahtumaan sinne, jäi lukematta.
Suunnittelin syyskuussa uusien varmuuskopiointien ottamista, mutta minulle tuli yllättäen tieto, että koko osastoni muuttaa tilapäistoimistoon odottamaan uuden toimistotilan muutosten valmistumista. Meidän oli määrä pakata vain välttämättömin mukaan, loput menisivät varastoon. Otin mukaani vain tulostimeni ja kannettavan koneen telakan sekä näytön. Pakkasin DVD-aseman varastoon.
Muutaman viikon oleilu venähti viideksi viikoksi, hoksasin jossain vaiheessa lokakuuta, että varmuuskopiot pitäisi ottaa, mutta kun se asema on siellä jossain. Päätin ottaa heti muuton jälkeen. Maanantaina 29.10. menin hyvissä ajoin kahdeksalta uuteen toimistoon. Käynnistin koneen ja valmistauduin yhdeksän palaveriin, purin vain vähän tavaroita pois tieltä.
Heti palaverin alussa koneeni kiukutteli enkä päässyt verkkoon. Jouduin delegoimaan materiaalin näyttämisen verkon yli kahteen muuhun maahan toisille samalla, kun tuloksetta yritin käynnistää konettani uudelleen. Pari käynnistysyritystä johti Windows XP:n suojattuun tilaan käynnistymiseen, viimeinen ei enää mennyt siihenkään. "Operating system not found".
Olen toisaalta ylpeä käytöksestäni tuossa palaverissa. Suurin osa ihmisistä ei huomannut, että koneeni ei koskaan käynnistynyt uudelleen, vaikka olen äkkipikaisuudesta tunnettu. Itse asiassa moni hämmästeli asiaa jälkikäteen, paikalla olleet toimivat todistajana monessa keskustelussa myöhemmin, todistaen siis, että en löynyt konettani enkä heittänyt sitä seinään.
Palaverin jälkeen kiikutin koneen mikrotukeen. Sieltä sain vain ymmärrystä. Kovalevy oli hajonnut. Paniikissa purin loput tavarani ja etsin varmuuskopiointilevyt. Niissä viimeisessä luki kesäkuun alun päiväys. Lainakonetta ei löytynyt mistään, kunnes kaivoin vanhojen, muutossa jälkeen jätettyjen rojujen kasaa ja löysin sieltä ThinkPad T21-mallisen koneen ja sen telakan. Kone käynnistyi, 15 minuutin kulutta pääsin verkkoon ja näin verkkolevylläni lohduttomat päiväykset: viimeisimmät tiedostot olivat kesäkuun 21. päivältä. Synkronointi tuon jälkeen oli järjestelmällisesti epäonnistunut, ohjelmisto oli kertonut siitä mikroskooppisen pienellä, punaiseksi muuttuneella ikonilla, työkalurivin alareunassa.
Olin maanantaina niin järkyttynyt, etten pystynyt toimimaan koneen suhteen sen enempää. Lähes puolen vuoden työ hukassa. Pahinta todella oli, että johtuen firman tämän hetkisestä tilasta fuusiossa ei suurinta osaa tiedostoista todella ole aina talletettu erilaisiin dokumenttien hallintajärjestelmiin. Lisäksi olin aina pedantisti järjestänyt sähköpostinit omiin kansioihin kovalevylle, joten inboksini oli täysin tyhjä vanhoista posteista.
Tiistaina tilasin uuden koneen ja toimitin vanhan kovalevyn mikrotuelle tutkittavaksi lisää. Keskiviikkona sieltä palattiin ja kerrottiin, etteivät he pysty tekemään mitään. Kovalevy lähetettiin Norjaan Ibasille analysoitavaksi. Odottelen tietoa ensi viikolla siitä, voiko mitään tehdä asialle.
Koko viikon luin sähköposteja paitsi T21 koneen avulla Microsoftin webaccessin kautta tai E90-kommunikaattorilla. Palavereissa minulla oli mukanani vain vihko, en voinut näyttää esityksiä tms., mtta eipä minulla niitä tallessa enää olekaan. Kaiken kaikkiaan jotenkin tuntui, että aikaa oli enemmän. Keskityin palavereissa pelkkään asiaan ja muun ajan tein sitä mitä minun itse asiassa työkseni pitääkin tehdä, keskustelin ihmisten kanssa ja järjestin asioita siten. Isoin ongelma oikeastaan koneettomuudesta oli se, että niitä vanhoja tiedostoja, sovittuja asioita ja tehtyjä esityksiä, ei ollut tallessa enkä voinut niitä käyttää. Kaikki piti ikäänkuin rakentaa tyhjästä uudestaan.
Uusi kone on luvattu maanantaiksi. Mielenkiinnolla odotan Ibasin vastausta kovalevyn analysoinnista, jotenkin vielä osa minusta elättelee toivoa, että tavarat olisivat ainakin osittain pelastettavissa. Kotona teen nyt varmuuskopioita digikuvista ja musiikista mitä kovalevyillä on. Jatkon kannalta olen myös varautunut, ostin uuden USB-kovalevyn jolle alan synkronoida työtiedostoni myös (ja lukita sen muuten aina kaappiin). Nähtävästi pitää aina sattua jotain, jotta muistaa varmuuskopioinnin tärkeyden.
maanantaina, lokakuuta 22, 2007
Korskean oriin paluu!
Kimi Räikkönen voitti (vihdoin) F1-luokan maailmanmestaruuden! Eilinen kisa oli todella hieno ja jännittävä, ja päättyi Kimin kannalta loistavasti. Oikeudenmukaista on myös se, että kaudella eniten voittoja ottanut kuljetta myös vie mestaruuspokaalin, vaikka nykyinen pistelaskusysteemi mahdollistaakin jotain muutakin.
Lewis Hamilton sortui hieman jännittämiseen ja ehkä yliyrittämiseen, sillä hänelle olisi riittänyt oman, varman kilpailun ajaminen. Alonson taakse olisi voinut suosiolla jäädä, mutta tämä ei voitontahtoiselle Britille riittänyt. Varmaa on, että Hamiltonista kuullaan vielä, hän tulee ottamaan mestaruuden lähivuosien aikana.
Voiton soi Räikköselle kyllä muutenkin kuin suomalaisnäkökulmasta. Mies on ollut radan nopein ja kovin kuski vuosia, mutta mestaruutta ei ole tullut vaikka se oli pari kertaa jo todella lähellä. Nyt se tuli, vieläpä käsittämättömän tuurin kera, sillä kukapa olisi uskonut, että Hamilton ajaa kisassa välillä myös viimeisenä?
Ylipäätään, kisa oli niin jännittävää autourheiluviihdettä, että ei paremmasta väliä! Harmitti, kun sykemittarini on rikki enkä voinut seurata millaisissa lukemissa syke kävi, koko kisan ajan sai kuitenkin niin jännittää. Voi vain kuvitella millaiset fiilikset Kimillä oli kypärän sisällä ruutulipun heiluttua, koska odottaa piti vielä jonkin aikaa muiden tuloksia.
Myönnän, en jaksanut toivoa mestaruutta. Tämä kuitenkin oli hyväksi puhtaasti Kimin kannalta, sillä joka ainoa kerta, kun olen odottanut voittoa, oli kyseessä sitten jääkiekko, jalkapallo tai F1, ja laittanut skumppapullon jääkaappiin kylmenemään, on tuloksena ollut tappion karvas kalkki. Nyt en uskaltanut voitonjuhlia järjestellä etukäteen, nautin vain tölkillisen alkoholitonta olutta Kimin kunniaksi :). Onnea Kimi, tästä on hyvä jatkaa puolen vuoden päästä!
Lewis Hamilton sortui hieman jännittämiseen ja ehkä yliyrittämiseen, sillä hänelle olisi riittänyt oman, varman kilpailun ajaminen. Alonson taakse olisi voinut suosiolla jäädä, mutta tämä ei voitontahtoiselle Britille riittänyt. Varmaa on, että Hamiltonista kuullaan vielä, hän tulee ottamaan mestaruuden lähivuosien aikana.
Voiton soi Räikköselle kyllä muutenkin kuin suomalaisnäkökulmasta. Mies on ollut radan nopein ja kovin kuski vuosia, mutta mestaruutta ei ole tullut vaikka se oli pari kertaa jo todella lähellä. Nyt se tuli, vieläpä käsittämättömän tuurin kera, sillä kukapa olisi uskonut, että Hamilton ajaa kisassa välillä myös viimeisenä?
Ylipäätään, kisa oli niin jännittävää autourheiluviihdettä, että ei paremmasta väliä! Harmitti, kun sykemittarini on rikki enkä voinut seurata millaisissa lukemissa syke kävi, koko kisan ajan sai kuitenkin niin jännittää. Voi vain kuvitella millaiset fiilikset Kimillä oli kypärän sisällä ruutulipun heiluttua, koska odottaa piti vielä jonkin aikaa muiden tuloksia.
Myönnän, en jaksanut toivoa mestaruutta. Tämä kuitenkin oli hyväksi puhtaasti Kimin kannalta, sillä joka ainoa kerta, kun olen odottanut voittoa, oli kyseessä sitten jääkiekko, jalkapallo tai F1, ja laittanut skumppapullon jääkaappiin kylmenemään, on tuloksena ollut tappion karvas kalkki. Nyt en uskaltanut voitonjuhlia järjestellä etukäteen, nautin vain tölkillisen alkoholitonta olutta Kimin kunniaksi :). Onnea Kimi, tästä on hyvä jatkaa puolen vuoden päästä!
maanantaina, lokakuuta 08, 2007
Formulaa ja vähän digitelevisiotakin
Olipahan taas kisa! Vaihteeksi, monen vuoden tauon jälkeen, formulakausi vain paranee loppua kohti. Mielenkiintoisen alun jälkeen seurasi tylsä suvantovaihe, mutta loppukauden kisat ovatkin tarjonneet jännitystä ja tapahtumia ihan eri tavalla.
Lopputulos lienee silti jo selvä, se ei vain vahvistunut sunnuntaina, mutta ensi kisasta on lupa odottaa taas jännittävää. Vihdoinkin olen saanut rahoilleni vastinetta MT3:n maksullisen kortin kanssa.
Ostin MTV3:n kanavapaketin heti tammikuussa ollakseni valmis formulakauteen. Kaapeliverkossa piti maksaa muutama kymppi aloitusta ja joka kuukausi 9.9 euroa. Tällä rahalla sain 4 kanavaa. Lastenkanavalla olen vain vieraillut, leffakanava näyttää yleensä vanhoja leffoja, mutta vahingossa olen pari leffaa sieltä huomannut ja katsonut, dokumenttikanavan dokumenteista katsoin varmaan yhden ja MAX:lta olen seurannut vain formulat. Formuloissakin kävi niin, että suoraan, siis aloitusajankohdsta loppuun, olen katsonut keväällä ehkä kaksi, kesällä en varmaan yhtään tai korkeintaan yhden, ja nyt syksyn kisoista kolme viimeistä. Kaikki muut olen joko skipannut (kaksi kisaa) tai aloittanut myöhässä digiboksin kovalevyltä.
Muutaman kerran olen aloittanut katsomiseni boksilta niin myöhään, että jälkilähetys valtakanavillakin on jo alkanut. Hyötymiseni erikseen ostetusta maksullisesta paketista on siis jäänyt verrattain pieneksi. En ole seurannut harjoitusajoja kuin muutaman kerran, usein nekin jälkilähetyksenä. Aika-ajot olen joko jättänyt väliin tai katsonut kovalevyltä vielä useammin kuin kisat. Kaikkein paras asia maksullisessa suorassa lähetyksessä on ollut mainosten puute. Kisat tulevat tyypillisesti äänitasoltaan niin alhaisina, että (koska en omista vahvistinta joka leikkaisi äänen vakiotasoon) mainokset tulevat huutamalla volyymin ollessa kisaselostuksen vuoksi kovalla. Extramatskuja kisoihin liittyen en juuri ole katsonut.
Joka tapauksessa digiboksi on muuttanut myös formulakulutukseni. Ostan paketin varmaan jatkossakin, haluan katsoa kisoja myös ensi vuonna. Mietin aikaisemmin mitä muuta tarjontaa olisi pitänyt olla, mutta minun on tunnustettava, etten yleensä edes katso tv-ohjelmien aikatauluja muualta kuin digiboksin EPG:stä. Ja se ei, vaikka muuten hyvä onkin, tarjoa kovin hyvää tapaa suunnitella etukäteen muiden kuin jo tunnettujen ohjelmien katsomista. Niin kauan kuin en tähän keksi uutta ratkaisua (tähän mennessä ajateltua: tarkista joka päivä telkku.com tai tilaa Hesari sen erinomaisen tv-ohjelmasivun vuoksi), minulta jää muu oheistarjonta väliin.
Tosin, kuinka paljon minulla olisi aikaakaan katsoa tv:tä lisää? Juuri nytkin 160GT:n Humaxin kovalevy on about 70% täynnä, leffoja varmaan toistakymmentä ja sarjoja loput. Esimerkiksi yli kuukausi takaperin alkanut Jericho on kokonaisuudessaan aloittamatta, kaikki jaksot tallessa. Ehkä joskus sadepäivän/hirveän kankkusen yllättäessä katson ne kaikki :)
Lopputulos lienee silti jo selvä, se ei vain vahvistunut sunnuntaina, mutta ensi kisasta on lupa odottaa taas jännittävää. Vihdoinkin olen saanut rahoilleni vastinetta MT3:n maksullisen kortin kanssa.
Ostin MTV3:n kanavapaketin heti tammikuussa ollakseni valmis formulakauteen. Kaapeliverkossa piti maksaa muutama kymppi aloitusta ja joka kuukausi 9.9 euroa. Tällä rahalla sain 4 kanavaa. Lastenkanavalla olen vain vieraillut, leffakanava näyttää yleensä vanhoja leffoja, mutta vahingossa olen pari leffaa sieltä huomannut ja katsonut, dokumenttikanavan dokumenteista katsoin varmaan yhden ja MAX:lta olen seurannut vain formulat. Formuloissakin kävi niin, että suoraan, siis aloitusajankohdsta loppuun, olen katsonut keväällä ehkä kaksi, kesällä en varmaan yhtään tai korkeintaan yhden, ja nyt syksyn kisoista kolme viimeistä. Kaikki muut olen joko skipannut (kaksi kisaa) tai aloittanut myöhässä digiboksin kovalevyltä.
Muutaman kerran olen aloittanut katsomiseni boksilta niin myöhään, että jälkilähetys valtakanavillakin on jo alkanut. Hyötymiseni erikseen ostetusta maksullisesta paketista on siis jäänyt verrattain pieneksi. En ole seurannut harjoitusajoja kuin muutaman kerran, usein nekin jälkilähetyksenä. Aika-ajot olen joko jättänyt väliin tai katsonut kovalevyltä vielä useammin kuin kisat. Kaikkein paras asia maksullisessa suorassa lähetyksessä on ollut mainosten puute. Kisat tulevat tyypillisesti äänitasoltaan niin alhaisina, että (koska en omista vahvistinta joka leikkaisi äänen vakiotasoon) mainokset tulevat huutamalla volyymin ollessa kisaselostuksen vuoksi kovalla. Extramatskuja kisoihin liittyen en juuri ole katsonut.
Joka tapauksessa digiboksi on muuttanut myös formulakulutukseni. Ostan paketin varmaan jatkossakin, haluan katsoa kisoja myös ensi vuonna. Mietin aikaisemmin mitä muuta tarjontaa olisi pitänyt olla, mutta minun on tunnustettava, etten yleensä edes katso tv-ohjelmien aikatauluja muualta kuin digiboksin EPG:stä. Ja se ei, vaikka muuten hyvä onkin, tarjoa kovin hyvää tapaa suunnitella etukäteen muiden kuin jo tunnettujen ohjelmien katsomista. Niin kauan kuin en tähän keksi uutta ratkaisua (tähän mennessä ajateltua: tarkista joka päivä telkku.com tai tilaa Hesari sen erinomaisen tv-ohjelmasivun vuoksi), minulta jää muu oheistarjonta väliin.
Tosin, kuinka paljon minulla olisi aikaakaan katsoa tv:tä lisää? Juuri nytkin 160GT:n Humaxin kovalevy on about 70% täynnä, leffoja varmaan toistakymmentä ja sarjoja loput. Esimerkiksi yli kuukausi takaperin alkanut Jericho on kokonaisuudessaan aloittamatta, kaikki jaksot tallessa. Ehkä joskus sadepäivän/hirveän kankkusen yllättäessä katson ne kaikki :)
maanantaina, lokakuuta 01, 2007
Vihdoinkin toimintaa!
Olipa hieno formula-kisa! Todella erilainen kisaviikonloppu niin pitkästä aikaa, ettei tule heti mieleen vastaavaa. Toki ensimmäinen vajaa tunti kisalähetystä ajeltiin turva-auton perässä ja ehdin jo kirota koko kisan tuhoon tuomituksi, kunnes vihdoin alkoi kilvanajo! Ainoa huono puoli lopputuloksessa oli, että nyt näyttää todella vahvasti siltä, ettei mestaruus vieläkään lähde Räikkösen Kimin matkaan, vaan sen vienee melko varmasti kukkopoika Hamilton.
Mutta olipa hienoa katsella loppukisaa! Oikeat kuljettajat erottuivat joukosta, varsinkin huvitti ne jotka käveltyään kuka mistäkin kohtaa rataa oman autonromunsa luota haukkuivat kisan ja moittivat olosuhteita. Samaan aikaan muutamat kuljettajat kuitenkin ajoivat oikeasti pisteistä kilpaa ja maaliin asti, käymättä välttämättä edes kovin kaukana radan reunamilla. Taisi Kovalainenkin pysyä radalla koko ajan, ja Kimikin sai autonsa aina takaisin. Totta kai on pakko myöntää, että aika vaaralliselta kisa varsinkin aluksi näytti. Takana ajaminen ei varmaan ollut helppoa, näkyvyys oli nolla. En tiedä oliko ennuste sitten sellainen, että vaarana oli koko kisan peruuntuminen pelkän aloituksen siirtämisen sijaan.
Mestaruus taitaa silti olla mennyttä. Jotenkin en olisi halunnut suoda Hamiltonille mestaruutta nyt, vaikka kaveri on kieltämättä lahjakkain F1-kuljettaja todella pitkään aikaan, suomalaisetkin huomioiden. Miehen muut toimet eivät ole jotenkin vakuuttaneet, ehkä hän muistuttaa liikaa Schumacheria hieman jopa ylimielisillä lausunnoillaan. Vai miten muuten pitäisi tulkita se, että hän katsoo asiakseen kommentoida julkisuudessa, että hänen tallikaverinsa pitäisi ajaa ensi vuonna jossain muualla kuin hänen kanssaan samassa tallissa jne.?
Joka tapauksessa olin iloinen Kovalaisen puolesta. Nyt kun vielä saataisiin ensi vuoden kuviot muuten selville tallipaikkojen suhteen niin homma olisi kunnossa. Ferrari voisi jo keskittyä ensi vuoden autoon ja tuoda sieltä sellaisen luotettavuus-hirmun ettei tosikaan.
Mutta olipa hienoa katsella loppukisaa! Oikeat kuljettajat erottuivat joukosta, varsinkin huvitti ne jotka käveltyään kuka mistäkin kohtaa rataa oman autonromunsa luota haukkuivat kisan ja moittivat olosuhteita. Samaan aikaan muutamat kuljettajat kuitenkin ajoivat oikeasti pisteistä kilpaa ja maaliin asti, käymättä välttämättä edes kovin kaukana radan reunamilla. Taisi Kovalainenkin pysyä radalla koko ajan, ja Kimikin sai autonsa aina takaisin. Totta kai on pakko myöntää, että aika vaaralliselta kisa varsinkin aluksi näytti. Takana ajaminen ei varmaan ollut helppoa, näkyvyys oli nolla. En tiedä oliko ennuste sitten sellainen, että vaarana oli koko kisan peruuntuminen pelkän aloituksen siirtämisen sijaan.
Mestaruus taitaa silti olla mennyttä. Jotenkin en olisi halunnut suoda Hamiltonille mestaruutta nyt, vaikka kaveri on kieltämättä lahjakkain F1-kuljettaja todella pitkään aikaan, suomalaisetkin huomioiden. Miehen muut toimet eivät ole jotenkin vakuuttaneet, ehkä hän muistuttaa liikaa Schumacheria hieman jopa ylimielisillä lausunnoillaan. Vai miten muuten pitäisi tulkita se, että hän katsoo asiakseen kommentoida julkisuudessa, että hänen tallikaverinsa pitäisi ajaa ensi vuonna jossain muualla kuin hänen kanssaan samassa tallissa jne.?
Joka tapauksessa olin iloinen Kovalaisen puolesta. Nyt kun vielä saataisiin ensi vuoden kuviot muuten selville tallipaikkojen suhteen niin homma olisi kunnossa. Ferrari voisi jo keskittyä ensi vuoden autoon ja tuoda sieltä sellaisen luotettavuus-hirmun ettei tosikaan.
torstaina, syyskuuta 20, 2007
Koiran karvoista ja niihin katselemisesta
Tiistaina koitti suuri hetki, meidän pieni nappula jätti lapsuuden trimmaajan pöydälle (ja lattialle), kääpiösnautserin eka nypintä suoritettiin Hattulassa eikä aikaa mennyt kuin reilu kolme tuntia :).
Ei kyllä sovi heikkohermoiselle koiranomistajalle nyppimisen katsominen. Pieni koira ei tiennyt mistä on kyse ja jotkut kohdat kropassa ovat oikeasti tosi arkoja. Siinä oli omistajalla välillä tekemistä, että sai ääneensä auktoriteettiä, kun käski pentua olemaan paikoillaan.
Joka tapauksesta perheen pikku silmäterästä tuli nyt ihan snautserin näköinen, hieno koira. Kyllä se kuitenkin taitaa olla niin, että karvat koiran tekevät vai miten ne sanonnut nyt taas menivät :).
Koirankin olo helpotti, turkki keveni ja ennen kaikkea saatiin ne karvat pois korvista... Oli mukava lenkkeillä iloisen ja pirteän koiran kanssa kauniissa syysmaisemassa. Pyhäjärven rannalla Jasu innostui jopa pikkuisen poseeraamaan ja sain kuvankin otettua.
Eilen päättyi myös pentukoulutus, jossa Jasun kanssa olimme. Valitettevasti koiran juoksuaika aiheutti tauon koulutukseen. Ehdimme olla mukana alussa ja taas viimeisellä viikolla. Koulutus oli kaksi kertaa viikossa puoli tuntia kerrallaan ja se oli mielestäni sopivasti. Tietysti harjoittelua ei siinä ehtinyt tehdä, mutta ideana olikin harjoitella kotona ja taas seuraavalla kerralla esittää mitä on opittu. Minun kaltaiselle aloittelijakoiranomistaja/kouluttajalle etua oli lähinnä kouluttajan rohkaisevista sanoista ja siitä, että näin miten suurin piirtein saman ikäiset pennut käyttäytyivät ja mitä ne osasivat. Oma koira tuntuikin yllättäen melko fiksulta ja kohtuullisesti käyttäytyvältä. Vaan pitkä on matka tottelevaisuuskisoihin tms.
Itse asiassa, koiraa hankittaessa, ei olisi tullut mieleenikään, että harkitsisin mitään näyttelyitä ja koulutuskilpailuja. Näyttelyitä vieroksun edelleen, jotenkin ringissä juokseminen ei tunnu omalta jutulta. Samaten minusta tuntuu oudolta koiran arvostelu ihan jokaisen persoonallisuuden perusteella, kuten nyt meidän koiran häntä, joka "rentona" yläasennossa on käyrä. Se on siis epätäydellinen. Tulee missikisat mieleen...
Koulutus sen sijaan tuntuu mielekkäämmältä. Kyllä koiran pitää tietyt perusjutut osata vaikkei nyt ihan postia osaisikaan hakea tai sixpäckiä noutaa lähikaupasta... Siinä muuten olisikin ideaa...
Ei kyllä sovi heikkohermoiselle koiranomistajalle nyppimisen katsominen. Pieni koira ei tiennyt mistä on kyse ja jotkut kohdat kropassa ovat oikeasti tosi arkoja. Siinä oli omistajalla välillä tekemistä, että sai ääneensä auktoriteettiä, kun käski pentua olemaan paikoillaan.
Joka tapauksesta perheen pikku silmäterästä tuli nyt ihan snautserin näköinen, hieno koira. Kyllä se kuitenkin taitaa olla niin, että karvat koiran tekevät vai miten ne sanonnut nyt taas menivät :).
Koirankin olo helpotti, turkki keveni ja ennen kaikkea saatiin ne karvat pois korvista... Oli mukava lenkkeillä iloisen ja pirteän koiran kanssa kauniissa syysmaisemassa. Pyhäjärven rannalla Jasu innostui jopa pikkuisen poseeraamaan ja sain kuvankin otettua.
Eilen päättyi myös pentukoulutus, jossa Jasun kanssa olimme. Valitettevasti koiran juoksuaika aiheutti tauon koulutukseen. Ehdimme olla mukana alussa ja taas viimeisellä viikolla. Koulutus oli kaksi kertaa viikossa puoli tuntia kerrallaan ja se oli mielestäni sopivasti. Tietysti harjoittelua ei siinä ehtinyt tehdä, mutta ideana olikin harjoitella kotona ja taas seuraavalla kerralla esittää mitä on opittu. Minun kaltaiselle aloittelijakoiranomistaja/kouluttajalle etua oli lähinnä kouluttajan rohkaisevista sanoista ja siitä, että näin miten suurin piirtein saman ikäiset pennut käyttäytyivät ja mitä ne osasivat. Oma koira tuntuikin yllättäen melko fiksulta ja kohtuullisesti käyttäytyvältä. Vaan pitkä on matka tottelevaisuuskisoihin tms.
Itse asiassa, koiraa hankittaessa, ei olisi tullut mieleenikään, että harkitsisin mitään näyttelyitä ja koulutuskilpailuja. Näyttelyitä vieroksun edelleen, jotenkin ringissä juokseminen ei tunnu omalta jutulta. Samaten minusta tuntuu oudolta koiran arvostelu ihan jokaisen persoonallisuuden perusteella, kuten nyt meidän koiran häntä, joka "rentona" yläasennossa on käyrä. Se on siis epätäydellinen. Tulee missikisat mieleen...
Koulutus sen sijaan tuntuu mielekkäämmältä. Kyllä koiran pitää tietyt perusjutut osata vaikkei nyt ihan postia osaisikaan hakea tai sixpäckiä noutaa lähikaupasta... Siinä muuten olisikin ideaa...
torstaina, heinäkuuta 26, 2007
Liikennemerkkipohdintaa
Liekö masennusta suomalaisten onnettomasta urheilumenestyksestä vai hyvin onnistuneen lomakauden syytä, kun nyt kirjoittelen tänne ensimmäistä kertaa kevään jälkeen.
Joka tapauksessa aihe on muhinut mielessäni pitkään. Tuli lomalla kotikotona puheeksi sellainen hassu muistikuva joka minulla on ensimmäiseltä luokaltani koulusta. Kyseessä on siis 80-luvun alkupuolisko, pieni ala-aste jossa vain yksi ensimmäinen luokka (muut eka- ja tokaluokat olivat toisessa koulussa), jolla oppilaita noin 14. Nämäkin 14 jaettiin aina kahteen osaan aamu- ja iltapäivien mukaan. En tiedä onko sellainen enää nykyään tapana, mutta silloin varmaan ajateltiin lukemisen opettamisen olevan helpompaa kun ryhmäkoko on todella pieni.
Eräänä koulupäivänä meillä oli sijaisopettaja jostain syystä, ja kävimme läpi suomalaisia liikennemerkkejä. Pienille koululaisille toki opetettiin vain ne tärkeimmät jotka pitää tunnistaa liikenteessä. Syystä tai toisesta näihin kuului yleisistä varoitusmerkeistä myös Muu vaara -merkki. Sijaisopettaja tiedusteli jokaisen merkin kohdalla tietääkö kukaan mitä kyseinen merkki tarkoittaa. Lopulta tultiin Muu vaara -merkin kohdalle. Kukaan ei ensin tiennyt, mutta sitten innokas vierustoverini viittasi ja vastasi "se varoittaa lehmistä". Sijaisopettaja suuttui. Yritimme kaikki kysyä, että mikä muu se sellainen "muu" vaara voisi olla, ja että mitä vaarallista niissä lehmissä sitten oli? Erityisesti meitä ihmetytti miksi hirvistä varoittavassa liikennemerkissä on hirven kuva, mutta lehmistä vain sellainen huutomerkki?
Sijaisopettaja hermostui vain lisää eikä selittänyt asiaa siten, että seitsemän vuotiaat lapset olisivat ymmärtäneet sanan "muu" merkityksen tässä yhteydessä. Liikennemerkki tuli mieleeni seuraavan kerran vasta autokoulussa, jolloin tietysti ymmärsin sen merkityksen. Mutta jos liikennemerkkien, joiden pitäisi olla kansainvälisestikin helposti tajuttavia, merkityksiä lähtee kieli poskessa miettimään, voi päätyä seuraavanlaiseen ajatuksen kulkuun....
Mutta ihan oikeasti, miksi lehmistä varoitettiin huutomerkillä, mutta muut metsäneläimet ovat saaneet oman kuvansa merkkeihin? Miksi esimerkiksi mies lapsen kanssa kävelyllä on liikennemerkin arvoinen, mutta nainen vastaavassa tilanteessa ei ole? Entä jos isoveli taluttaa pikkusiskoaan kouluun eikä päinvastoin? Museojunatkin ovat jostain syystä varoitusmerkkinsä ansainneet, vaikka itse olen nähnyt niitä vain romuttuneina paikoillaan, en koskaan liikenteessä. Liikennevaloista varoittava merkki on myös todella hämäävä, koska siinä palavat kaikki valot. Kun olen tällaisen merkin nähnyt, seuraavissa liikennevaloissa on silti palanut vain yksi tai korkeintaan kaksi valoa kerrallaan. Toki se on varoituksen arvoinen tilanne jos kaikki valot palavat yhtä aikaa, liikenne menee silloin kyllä varmasti sekaisin. Minusta silloin olisi tärkeämpää kiireesti korjata ne valot eikä pystyttää liikennemerkkiä varoittamaan tilanteesta.
Auton renkaista kimpoilevista irtokivistä varoitetaan liian harvoin, viimeksi kun ajoin kotikotiin autoni tuulilasiin kimposi vastaantulevasta autosta kivi eikä sitä merkkiä kyllä näkynyt mailla halmeilla. Minusta on myös toisaalta kauheaa, että autojen annetaan pudota reunalta veteen sen sijaan, että siihen reunaan tehtäisiin aita.
Ei siis ihme, että suomalaisesta liikennekulttuurista tai sen puutteesta puhutaan niin paljon, kun ohjeistuskin on näin monimerkityksinen :).
Joka tapauksessa aihe on muhinut mielessäni pitkään. Tuli lomalla kotikotona puheeksi sellainen hassu muistikuva joka minulla on ensimmäiseltä luokaltani koulusta. Kyseessä on siis 80-luvun alkupuolisko, pieni ala-aste jossa vain yksi ensimmäinen luokka (muut eka- ja tokaluokat olivat toisessa koulussa), jolla oppilaita noin 14. Nämäkin 14 jaettiin aina kahteen osaan aamu- ja iltapäivien mukaan. En tiedä onko sellainen enää nykyään tapana, mutta silloin varmaan ajateltiin lukemisen opettamisen olevan helpompaa kun ryhmäkoko on todella pieni.
Eräänä koulupäivänä meillä oli sijaisopettaja jostain syystä, ja kävimme läpi suomalaisia liikennemerkkejä. Pienille koululaisille toki opetettiin vain ne tärkeimmät jotka pitää tunnistaa liikenteessä. Syystä tai toisesta näihin kuului yleisistä varoitusmerkeistä myös Muu vaara -merkki. Sijaisopettaja tiedusteli jokaisen merkin kohdalla tietääkö kukaan mitä kyseinen merkki tarkoittaa. Lopulta tultiin Muu vaara -merkin kohdalle. Kukaan ei ensin tiennyt, mutta sitten innokas vierustoverini viittasi ja vastasi "se varoittaa lehmistä". Sijaisopettaja suuttui. Yritimme kaikki kysyä, että mikä muu se sellainen "muu" vaara voisi olla, ja että mitä vaarallista niissä lehmissä sitten oli? Erityisesti meitä ihmetytti miksi hirvistä varoittavassa liikennemerkissä on hirven kuva, mutta lehmistä vain sellainen huutomerkki?
Sijaisopettaja hermostui vain lisää eikä selittänyt asiaa siten, että seitsemän vuotiaat lapset olisivat ymmärtäneet sanan "muu" merkityksen tässä yhteydessä. Liikennemerkki tuli mieleeni seuraavan kerran vasta autokoulussa, jolloin tietysti ymmärsin sen merkityksen. Mutta jos liikennemerkkien, joiden pitäisi olla kansainvälisestikin helposti tajuttavia, merkityksiä lähtee kieli poskessa miettimään, voi päätyä seuraavanlaiseen ajatuksen kulkuun....
Mutta ihan oikeasti, miksi lehmistä varoitettiin huutomerkillä, mutta muut metsäneläimet ovat saaneet oman kuvansa merkkeihin? Miksi esimerkiksi mies lapsen kanssa kävelyllä on liikennemerkin arvoinen, mutta nainen vastaavassa tilanteessa ei ole? Entä jos isoveli taluttaa pikkusiskoaan kouluun eikä päinvastoin? Museojunatkin ovat jostain syystä varoitusmerkkinsä ansainneet, vaikka itse olen nähnyt niitä vain romuttuneina paikoillaan, en koskaan liikenteessä. Liikennevaloista varoittava merkki on myös todella hämäävä, koska siinä palavat kaikki valot. Kun olen tällaisen merkin nähnyt, seuraavissa liikennevaloissa on silti palanut vain yksi tai korkeintaan kaksi valoa kerrallaan. Toki se on varoituksen arvoinen tilanne jos kaikki valot palavat yhtä aikaa, liikenne menee silloin kyllä varmasti sekaisin. Minusta silloin olisi tärkeämpää kiireesti korjata ne valot eikä pystyttää liikennemerkkiä varoittamaan tilanteesta.
Auton renkaista kimpoilevista irtokivistä varoitetaan liian harvoin, viimeksi kun ajoin kotikotiin autoni tuulilasiin kimposi vastaantulevasta autosta kivi eikä sitä merkkiä kyllä näkynyt mailla halmeilla. Minusta on myös toisaalta kauheaa, että autojen annetaan pudota reunalta veteen sen sijaan, että siihen reunaan tehtäisiin aita.
Ei siis ihme, että suomalaisesta liikennekulttuurista tai sen puutteesta puhutaan niin paljon, kun ohjeistuskin on näin monimerkityksinen :).
maanantaina, toukokuuta 14, 2007
Suomi: toivefinaalivastustaja
Eipä tarvinnut lähteä illalla suihkulähteelle skumppapullon kanssa riekkumaan. Suomi on minkä tahansa jääkiekkomaan toivefinaalivastustaja, meille ei todellakaan satu sitä vahinkoa, että homma hallittaisiin loppuun saakka.
Joo, eihän minulla ole mitään oikeutta meuhkata koska en alunperinkään mitään odottanut, mutta Venäjä-pelin taistelun jälkeen annoin taas johtaa itseäni harhaan ja kuvitella, että kultaan olisi ollut mahdollisuus. Ville Peltonen kiteytti asian hyvin ottelun jälkeen: "Hävetä pitää". Maalivahtipeli oli taas aivan eri luokkaa kuin edellisessä pelissä ja sitä välierän rangaistuslaukauskilpailussa. Puolustus mokaili jälleen ja hyökkäys löysi vain tolpat maalin ympäriltä. Useimmiten hyökkäys kilpistyi jo Kanadan puolustukseen. Vaikea tehdä maaleja, jos ei saada edes laukauksia vastustajan maalia kohti.
Oikeasti: suomalaisen kiekkoilun olisi syytä tehdä analyysi siitä miksi finaalipelissä ei pärjätä. Kyllähän Sihvonen on aihetta kosketellut useaankin otteeseen, mutta jääkiekkoliitossa ja erityisesti maajoukkuevalmennuksessa ei Sihvosta lueta kuin raamattua :).
Suomen finaalipelisarja on ollut niin huonoa (9 arvokisafinaalia, 1 voitto), että Suomen Leijonat ovat oikeastaan jokaisen kiekkomaan toivefinaalivastustaja; voitto on lähestulkoon automaattinen vastustajalle.
Ei sillä, hopea on hieno saavutus joukkueelta joka ennen kisoja taisi olla ainoa joka uskoi mahdollisuuksiinsa. Mukana oli paljon ensikertalaisia jotka nyt sitten saivat heti mitalit kaulaansa, mutta silti... voittokin olisi voinut olla tarjolla. Jälleen kerran parempi, taitavampi joukkue voitti, eikä se ollut Suomi. Kaikki kunnia Kanadalle, henkilökohtaisesti suon heille aina voiton mieluummin kuin muille, Suomen jälkeen.
Joo, eihän minulla ole mitään oikeutta meuhkata koska en alunperinkään mitään odottanut, mutta Venäjä-pelin taistelun jälkeen annoin taas johtaa itseäni harhaan ja kuvitella, että kultaan olisi ollut mahdollisuus. Ville Peltonen kiteytti asian hyvin ottelun jälkeen: "Hävetä pitää". Maalivahtipeli oli taas aivan eri luokkaa kuin edellisessä pelissä ja sitä välierän rangaistuslaukauskilpailussa. Puolustus mokaili jälleen ja hyökkäys löysi vain tolpat maalin ympäriltä. Useimmiten hyökkäys kilpistyi jo Kanadan puolustukseen. Vaikea tehdä maaleja, jos ei saada edes laukauksia vastustajan maalia kohti.
Oikeasti: suomalaisen kiekkoilun olisi syytä tehdä analyysi siitä miksi finaalipelissä ei pärjätä. Kyllähän Sihvonen on aihetta kosketellut useaankin otteeseen, mutta jääkiekkoliitossa ja erityisesti maajoukkuevalmennuksessa ei Sihvosta lueta kuin raamattua :).
Suomen finaalipelisarja on ollut niin huonoa (9 arvokisafinaalia, 1 voitto), että Suomen Leijonat ovat oikeastaan jokaisen kiekkomaan toivefinaalivastustaja; voitto on lähestulkoon automaattinen vastustajalle.
Ei sillä, hopea on hieno saavutus joukkueelta joka ennen kisoja taisi olla ainoa joka uskoi mahdollisuuksiinsa. Mukana oli paljon ensikertalaisia jotka nyt sitten saivat heti mitalit kaulaansa, mutta silti... voittokin olisi voinut olla tarjolla. Jälleen kerran parempi, taitavampi joukkue voitti, eikä se ollut Suomi. Kaikki kunnia Kanadalle, henkilökohtaisesti suon heille aina voiton mieluummin kuin muille, Suomen jälkeen.
perjantaina, toukokuuta 11, 2007
Myönnän: olin väärässä
Ok, minulla on selkärankaa myöntää olevani väärässä (tässä asiassa). Ennen jääkiekon MM-kisoja Moskovassa olin veikkaillut, myös ääneen, Leijonien taistelevan enemmän tai vähemmän ansiokkaasti sijoista 5-8. Ruotsi-pelin jälkeen aloin oikeastaan hieman epäillä, että voisin olla väärässä. Eilisen pelin lopputuloksen perusteella näin todella on. Hämmästyttävintä oli, että Suomi voitti rangaistuslaukauskilpailun jälkeen. Tätä ei ole sattunut ihan hetkeen. Ilmeisesti tällä tasolla 15:sta vuoteen.
Voittiko eilen paras joukkue, siitä voi olla montaa mieltä. Peli oli paikoin aika kauheaa katseltavaa, vaikkakin tietysti tapahtumarikas eikä todellakaan tylsä. Rangaistuslaukauskilpailussa Lehtonen oli maalissa todella hyvä, pesi vastaantuloillaan jenkkivahti Grahamen mennen tullen.
Miten käy lauantaina? En oikein tiedä. Jos Ruotsi-pelin hyvät asiat, hyvä karvaus ylhäältä, tiukka puolustus ja paikoitellen hyvin pyörinyt hyökkäys yhdistetään eilisen Suomi-USA pelin onnistumisiin, maalit paikoitellen saatiin tehtyä, voi joukkue peitota Venäjänkin. Venäjä on ollut pelottavan hyvä, joten tekemistä riittää. Minun odotukseni joukkue on ylittänyt.
Koirastakin pakko mainita: perheen pikku hellantelttu hurmaa kävelylenkeillä kaikki vastaantulijat. Uskomatonta miten koiran kanssa voi tutustua uusiin ihmisiin, koira ikäänkuin herättää jokaisessa vastaantulijassa joko luonnollisen ihastelureaktion (Jasu osaa olla suloinen niin halutessaan) tai varsinaisissa koiraihmisissä halun kertoa omista lemmikeistään, edesmenneistä tai mukana olevista.
Reaktiot ovat toistaiseksi olleet positiivisia, koira on niin pieni ja suloinen, että kukaan tuskin mitään negatiivista viitsisikään kommentoida. Myös minä olen jaksanut ottaa kasvatusneuvot sun muut ihan positiivisesti. Se onkin toinen hassu juttu, jokaisella tuntuu olevan tiedossa miten koira pitäisi oikeasti kasvattaa, oli heillä itsellään koiraa tai ei, ja neuvoja satelee... No, mikäs tuollaista suloista palleroa on ulkoiluttaessa, se heittäytyy riiviöksi enimmäkseen vain sisätiloissa...
Voittiko eilen paras joukkue, siitä voi olla montaa mieltä. Peli oli paikoin aika kauheaa katseltavaa, vaikkakin tietysti tapahtumarikas eikä todellakaan tylsä. Rangaistuslaukauskilpailussa Lehtonen oli maalissa todella hyvä, pesi vastaantuloillaan jenkkivahti Grahamen mennen tullen.
Miten käy lauantaina? En oikein tiedä. Jos Ruotsi-pelin hyvät asiat, hyvä karvaus ylhäältä, tiukka puolustus ja paikoitellen hyvin pyörinyt hyökkäys yhdistetään eilisen Suomi-USA pelin onnistumisiin, maalit paikoitellen saatiin tehtyä, voi joukkue peitota Venäjänkin. Venäjä on ollut pelottavan hyvä, joten tekemistä riittää. Minun odotukseni joukkue on ylittänyt.
Koirastakin pakko mainita: perheen pikku hellantelttu hurmaa kävelylenkeillä kaikki vastaantulijat. Uskomatonta miten koiran kanssa voi tutustua uusiin ihmisiin, koira ikäänkuin herättää jokaisessa vastaantulijassa joko luonnollisen ihastelureaktion (Jasu osaa olla suloinen niin halutessaan) tai varsinaisissa koiraihmisissä halun kertoa omista lemmikeistään, edesmenneistä tai mukana olevista.
Reaktiot ovat toistaiseksi olleet positiivisia, koira on niin pieni ja suloinen, että kukaan tuskin mitään negatiivista viitsisikään kommentoida. Myös minä olen jaksanut ottaa kasvatusneuvot sun muut ihan positiivisesti. Se onkin toinen hassu juttu, jokaisella tuntuu olevan tiedossa miten koira pitäisi oikeasti kasvattaa, oli heillä itsellään koiraa tai ei, ja neuvoja satelee... No, mikäs tuollaista suloista palleroa on ulkoiluttaessa, se heittäytyy riiviöksi enimmäkseen vain sisätiloissa...
keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007
Erilainen Wappu
Tulipa vietettyä täysin erilainen Wappu kuin koskaan aikuisikäni aikana. Ei kaupungilla notkumista, ei patsaan lakituksen katsomista ja eikä skumppaa. Ei ilmapalloja eikä serpentiiniä (olisi ehkä ollut veren kerjäämistä nenästä...), sentään muutama donitsi ja pikkuisen simaa :)
Sen sijaan tuli leikittyä Wappu-aatto pennun kanssa, noustua Wappuaamuna puoli kuudelta ekan kerran ulkoilemaan ja tehtyä kahdeksan maissa kävelylenkki Pyhäjärven rantaan. Aamu oli viileähkö mutta kaunis. Järven rannalla kiitin pentua siitä, että sen ansioista sain kokea tämän hienon ja rauhallisen aamutunnelman.
Öisin voisin kuitenkin nukkua hieman enemmän. Yhtenäkään yönä ei ole saanut nukkua läpi yötä rauhassa, ja herätys on pyhäpäivistä piittaamatta puoli kuudelta. Aikaisen herätyksen vielä kestää, jos sitä ennen saisi edes nukkua.
Hieman myös ollaan jo katsottu kuka on pomo tässä perheessä. Olen mielestäni vielä toistaiseksi voiton puolella, tosin voin käyttää kokoeroa hyväkseni. Välillä Jasu tekee juuri sitä mitä kiellettiin (kuten kuvassa), välillä ollaan niin mieliksi että.
lauantaina, huhtikuuta 28, 2007
Eka yö takana..
... menipä valvoessa viime yö. Tultiin Jasun kanssa kotiin puoli yhdeksän aikaan illalla, vähän tutkittiin paikkoja ja sitten alkoi ikävöinti. Tyttö lopulta nukahti väsymyksestä, mutta tunnin unien jälkeen alkoi itkeminen uudestaan. Siinä menikin yö sitten kivasti, ja aamuneljältä oltiinkin jo valmiita aloittamaan uusi päivä uudessa kodissa.
Vähän on sisäsiisteyden kanssa niin ja näin, mutta muuten on alkanut jo sujua eikä enää itketäkää. Alkaa lelutkin jo tuntua omilta ja paikat löytyä. Minusta ei kyllä ole ihan reilua, että pentu valvotti meitä koko yö ja nyt sitten tyynesti nukkuu tämän päivän....
perjantaina, huhtikuuta 27, 2007
Perheenlisäystä...
Tänään on suuri päivä. Perheeseemme saapuu uusi jäsen, kääpiosnautserin pentu Jasmine, tuttavallisemmin Jasu.
Koko viikko on mennyt valmistautumisessa, nyt on ostettuna häkki kuljetukseen, kaulapanta ja hihna, ruokaa, herkkuja, leluja... Minulla ei ole ollut aiemmin aikuisiällä lemmikkiä, en ole koskaan tutkinut kauppojen lemmikkihyllyjä sen paremmin, joten homma piti aloittaa ihan nollasta. En tiennytkään, että koiranruokavalikoima on niin laaja saati että leluja saa ihan mitä tahansa.
Illat on sitten menneet kasvatusopusta lueskellessa. Uskoisin nyt tietäväni miten koiraa käsitellään :). Ja toki olemme päättäneet yhdessä, että meidän koiraa ei ruokita pöydästä, sohva ei ole sen paikka ja sängyssä saati makuuhuoneessa se ei nuku. Saa nähdä miten oikeasti käy...
Koiralle on nyt oma paikka varattuna, sopivat esteet on hankittu asunnon eri osien eristämiseen ja Yrjölän puuroa on paistettu valmiiksi. Nyt vain jännityksellä odottamaan pennun saapumista...
Koko viikko on mennyt valmistautumisessa, nyt on ostettuna häkki kuljetukseen, kaulapanta ja hihna, ruokaa, herkkuja, leluja... Minulla ei ole ollut aiemmin aikuisiällä lemmikkiä, en ole koskaan tutkinut kauppojen lemmikkihyllyjä sen paremmin, joten homma piti aloittaa ihan nollasta. En tiennytkään, että koiranruokavalikoima on niin laaja saati että leluja saa ihan mitä tahansa.
Illat on sitten menneet kasvatusopusta lueskellessa. Uskoisin nyt tietäväni miten koiraa käsitellään :). Ja toki olemme päättäneet yhdessä, että meidän koiraa ei ruokita pöydästä, sohva ei ole sen paikka ja sängyssä saati makuuhuoneessa se ei nuku. Saa nähdä miten oikeasti käy...
Koiralle on nyt oma paikka varattuna, sopivat esteet on hankittu asunnon eri osien eristämiseen ja Yrjölän puuroa on paistettu valmiiksi. Nyt vain jännityksellä odottamaan pennun saapumista...
sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2007
Kausi on avattu
Tänään avasin kaksi merkittävää kautta. Pyörä on nyt ajokunnossa ja eka lenkki tänä vuonna ajettu. Olisihan pyöräilykauden voinut avata aikaisemminkin, mutta tammikuussa (ennen lumia) oli liian pimeää pyöräillä töihin ja viikko sitten (jolloin tiet olivat jo kunnossa) en jaksanut vaivautua pyörän puhdistushommiin. Joka tapauksessa en ole kymmeneen vuoteen päässyt aloittamaan pyöräilykautta huhtikuun ensimmäisenä päivänä, parhaina vuosina on mennyt huhtikuun puoleen väliin.
Toinen tärkeä kausi oli Golf-kausi. Kävin rangella mätkimässä pari koria. Lasken sen kauden avaamiseksi, koska olen tällainen seuratason tuuppari ja minulle rangekin on jo merkittävä.
Eilen näin lenkillä ensimmäisen sinivuokon ja tänään pyöräillessä silmiin osui leskenlehdet. Vähän aikaista on...
Toinen tärkeä kausi oli Golf-kausi. Kävin rangella mätkimässä pari koria. Lasken sen kauden avaamiseksi, koska olen tällainen seuratason tuuppari ja minulle rangekin on jo merkittävä.
Eilen näin lenkillä ensimmäisen sinivuokon ja tänään pyöräillessä silmiin osui leskenlehdet. Vähän aikaista on...
perjantaina, maaliskuuta 30, 2007
The end of an era
Tänään se koitti. Erään aikakauden loppu. Minun kohdallani 9 vuotta, 53 päivää. Mielenkiinnolla odotan mitä nyt seuraa, mutta toisaalta mieli on myös haikea. Nothing stays the same but the change.
tiistaina, maaliskuuta 20, 2007
Tasonmittausta..
Tästä on tulossa urheilublogi. Näin ei pitänyt käydä, mutta jotenkin se vain lipsahti niin. Tosin kevättä kohti tilanne voi muuttua, ellei Formuloissa jatku Räikkösen menestys. En voi luvata mitään...
Joka tapauksessa, olin eilen katsomassa Jääkiekon SM-liigan Playoff-ottelua Tappara-Blues. Tappara otti pataan Bluesilta 1-7. En ole ikinä ollut todistamassa paikan päällä niin huonoa ottelua kuin eilinen oli. Järkyttävää. Maalivahti Nikkilällä oli todella huono ilta, ensimmäinen laukaus maalia kohti ja peli oli Bluesille 0-1 29 pelisekunnin jälkeen. Ja lisää seurasi. Jostain syystä valmentaja ei kuitenkaan kokenut, että maalivahtia olisi pitänyt vaihtaa, vaikka ensimmäinen erä päättyi 0-3. Vasta toisen erän jälkeen, kolmannen alkuun Lehto luisteli maalille. Tilanne oli tuossa vaiheessa jo 1-6.
Bluesin kannattajat heiluttelivat omassa päädyssään isoa lakanaa jossa luki "Ahdistuksesta voimaa". Sekään ei auttanut Tapparaa. Melkein huvitti, kun Tapparan tavallisesti vastustajan jäähyille soittama "Mikä on kuin ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu" -laulu alkoi soida kolmannennessa erässä Bluesin kannattajien toimesta heidän päädyssään. Tilanne oli jotenkin niin kuvaava.
Toisen kerran elämässäni poistuin ottelusta kesken pelin. Jäi tosin vain 2 minuuttia loppuun aikaa, mutta kuitenkin. Oikeasti, pelattiin kolmatta Playoffs-ottelua, voitot olivat tasan ja oli Tapparan kotipeli! Olenko vanhan koulukunnan kasvatteja, kun minusta tuossa tilanteessa ei kuulu ottaa turpaan kaverilta noin rumasti? Tapparan jengi pelasi kohtuullista peliä ekassa erässä, mutta maaleja ei vain tullut, ja lisäksi pakit olivat välillä melkein hyökkäyksen kärkenä. Pahinta oli, että lukuisista ylivoimatilanteista huolimatta (tuomarillakaan ei ollut paras päivä, molemmin puolin) vain alivoima maali päästettiin. Viivamiehet eivät laukoneet, kaikki pakoilivat vastuuta. Valmentaja Urama yhtä lailla kuin kenttämiehet, hänen olisi pitänyt puuttua tilanteeseen jotenkin. Pelin aikana valmentaja voi yrittää herätellä joukkuettaan, ja kun maalivahdilla selkeästi on todella huono ilta, myös vaihtaa hänet pois ennen kuin itseluottamus menee lopullisesti.
Sattuu.
Suhteestani Tapparaan voisin kirjoitella enemmänkin paremmalla aikaa. Piti vain päästää ahdistusta ulos...
Joka tapauksessa, olin eilen katsomassa Jääkiekon SM-liigan Playoff-ottelua Tappara-Blues. Tappara otti pataan Bluesilta 1-7. En ole ikinä ollut todistamassa paikan päällä niin huonoa ottelua kuin eilinen oli. Järkyttävää. Maalivahti Nikkilällä oli todella huono ilta, ensimmäinen laukaus maalia kohti ja peli oli Bluesille 0-1 29 pelisekunnin jälkeen. Ja lisää seurasi. Jostain syystä valmentaja ei kuitenkaan kokenut, että maalivahtia olisi pitänyt vaihtaa, vaikka ensimmäinen erä päättyi 0-3. Vasta toisen erän jälkeen, kolmannen alkuun Lehto luisteli maalille. Tilanne oli tuossa vaiheessa jo 1-6.
Bluesin kannattajat heiluttelivat omassa päädyssään isoa lakanaa jossa luki "Ahdistuksesta voimaa". Sekään ei auttanut Tapparaa. Melkein huvitti, kun Tapparan tavallisesti vastustajan jäähyille soittama "Mikä on kuin ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu" -laulu alkoi soida kolmannennessa erässä Bluesin kannattajien toimesta heidän päädyssään. Tilanne oli jotenkin niin kuvaava.
Toisen kerran elämässäni poistuin ottelusta kesken pelin. Jäi tosin vain 2 minuuttia loppuun aikaa, mutta kuitenkin. Oikeasti, pelattiin kolmatta Playoffs-ottelua, voitot olivat tasan ja oli Tapparan kotipeli! Olenko vanhan koulukunnan kasvatteja, kun minusta tuossa tilanteessa ei kuulu ottaa turpaan kaverilta noin rumasti? Tapparan jengi pelasi kohtuullista peliä ekassa erässä, mutta maaleja ei vain tullut, ja lisäksi pakit olivat välillä melkein hyökkäyksen kärkenä. Pahinta oli, että lukuisista ylivoimatilanteista huolimatta (tuomarillakaan ei ollut paras päivä, molemmin puolin) vain alivoima maali päästettiin. Viivamiehet eivät laukoneet, kaikki pakoilivat vastuuta. Valmentaja Urama yhtä lailla kuin kenttämiehet, hänen olisi pitänyt puuttua tilanteeseen jotenkin. Pelin aikana valmentaja voi yrittää herätellä joukkuettaan, ja kun maalivahdilla selkeästi on todella huono ilta, myös vaihtaa hänet pois ennen kuin itseluottamus menee lopullisesti.
Sattuu.
Suhteestani Tapparaan voisin kirjoitella enemmänkin paremmalla aikaa. Piti vain päästää ahdistusta ulos...
sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2007
Maranellon kellot soivat...
Kun uutinen Kimi Räikkösen siirrosta Ferrarille vahvistui viime vuonna, mietin tosissani pitkään voinko kannustaa enää Kimiä F1-kisoja seuratessani. Mika Häkkisen ja Michael Schumacherin vuosien taistelu paremmuudesta sekä erityisesti Ferrari-tallin harjoittama, kuskeja eriarvoistava taktiikka, oli saanut minut inhoamaan tuota korskeiden orhien tallia.
Hetken aikaa olin enemmänkin Heikki Kovalaisen kannalla, vaikka Kimin ja Alonson taistelu mestaruudesta olikin kääntynyt Alonson ja Renaultin hyväksi jo Alonson ensimmäisellä kaudella ja saanut minut siten karsastamaan myös Renault-tallia.
Kuitenkin talven mittaan mieleni on sikäli muuttunut, että eilen Räikkösen saavuttaessa Ferrari-debyyttikisassaan paalupaikan olin vilpittömästi iloinen. Tänä aamuna heräsin katsomaan kisaa kuudelta (kiitos kovalevyllisten digiboksien saatoin nukkua tunnin pisempään ja aloittaa kisan katsomisen silti ajoissa) ja kannustin Räikkösen hienoon, ylivoimaiseen voittoon. Räikkönen voitti kisan tismalleen sillä tavalla joka hermostutti minua ykköskuljettajan ollessa Michael Schumacher.
Niin sitä siis vanhat kaunat unohtuvat ja Ferrarista on tullut ykköstalli. Tärkein kriteerini on kuskin suomalaisuus, ei tallin värit. Ja Rosbergiä en laske suomalaisten joukkoon.
Hetken aikaa olin enemmänkin Heikki Kovalaisen kannalla, vaikka Kimin ja Alonson taistelu mestaruudesta olikin kääntynyt Alonson ja Renaultin hyväksi jo Alonson ensimmäisellä kaudella ja saanut minut siten karsastamaan myös Renault-tallia.
Kuitenkin talven mittaan mieleni on sikäli muuttunut, että eilen Räikkösen saavuttaessa Ferrari-debyyttikisassaan paalupaikan olin vilpittömästi iloinen. Tänä aamuna heräsin katsomaan kisaa kuudelta (kiitos kovalevyllisten digiboksien saatoin nukkua tunnin pisempään ja aloittaa kisan katsomisen silti ajoissa) ja kannustin Räikkösen hienoon, ylivoimaiseen voittoon. Räikkönen voitti kisan tismalleen sillä tavalla joka hermostutti minua ykköskuljettajan ollessa Michael Schumacher.
Niin sitä siis vanhat kaunat unohtuvat ja Ferrarista on tullut ykköstalli. Tärkein kriteerini on kuskin suomalaisuus, ei tallin värit. Ja Rosbergiä en laske suomalaisten joukkoon.
tiistaina, helmikuuta 27, 2007
Ajatuksia Sapporosta...
Hieman penkkiurheilijaa häiritsee se, että kisat käydään Aasiassa ja suurin osa lähetyksistä on seurattava nauhalta (tai kovalevyltä). No, suomalaismenestys on ollut häikäisevää. Liikutuin itsekin kyyneliin, kun näin Hannu Mannisen onnen hänen vihdoin saavuttaessaan henkilökohtaisen arvokisamitalin. Muiden hiihtolajien osalta olen vieläkin Lahden tapahtumien traumatisoima enkä osaa vapautuneesta juhlia mitaleita.
Mutta se mäkihyppy! Käsittämätöntä toimintaa Suomen joukkueelta. Mistä johtuu, että suomalaiset mäkihyppääjät nimenomaan ovat täysin kykenemättömiä nauttimaan mistään muusta sijasta kuin ensimmäisestä? Edellisissä mittelöissä, missä Suomi saavutti hopeaa joukkuemäessä, nieleskeltiin kyyneleitä vielä palkintopallillakin. Nyt, kun niin sanotut tuuliolot pilasivat mahdollisuuden kultaan kisan heti ensi hypystä, kokeneimmat konkarit menivät lukkoon eivätkä enää viitsineet syttyä mitalitaistoon muista sijoista.
Ensinnäkin kulta olisi ollut otettavissa vain nappisuorituksella, suomalaiset eivät sellaiseen tänä talvena ole kyenneet. Toisekseen, kisassa hypätään kahdeksan hyppyä. Jokaiselle joukkueelle sattuu yksi huonompi hyppy, mutta kisa ei silti ole ohi. Simon Amman oli hieno esimerkkki: hän tiesi varmasti, että joukkue ei tule kärkikahinoissa pärjäämään, mutta teki silti itse kaksi hienoa hyppyä ja nautti ja juhli niitä montussa. Suomalaisista vain Harri Olli hyppäsi hyvin. Muut murehtivat kultaunelmien katoamista.
Miksi suomalaiset eivät osanneet suhtautua kilpailuun kahdeksan hypyn kisana, josta tarjolla on mitali, ei välttämättä se kultainen? Koska se puuttuu nykyiseltä päävalmentajalta? Onko henkinen valmennus todella niin huonoissa kantimissa, että kokeneet konkarit eivät osaa koota itseään omaan suoritukseensa joukkuekisassa? Valmennusjohtoa ei voi arvostella. Nikunen höpöttää tuulioloista ja näyttelee kännykällä ottamaansa kuvaa tuulimonitorista Lapin hypyn yhteydessä. Mies väittää olevansa urheilijoidensa puolella vaikka yleisö sanoisi mitä. Eli hän ei halua edes käsitellä ryhmänsä kanssa epäonnistumisia: syytetään aina tuulioloja (mäkihyppy on kuitenkin ulkoilmalaji) joten ei tarvitse myöntää, että vika olisi miehessä.
Tätä pohtiessa mieleeni hiipi sekin mahdollisuus, etteivät suomalaiset oikeasti ole käsitelleet syitä siihen miksi Hannu Manninen epäonnistui raskaasti viime vuonna Torinon olympialaisissa. Tällä kertaa menestys tuli, olosuhteet olivat Hannulle edulliset, eikä suoritusongelmia vuoristo-oloissa tarvitse pohtia.
Vaikka nyt menestystä tuleekin, pitäisi kokonaisuutta tarkastella kriittisesti, sallia keskustelu ja vetää tarvittavia johtopäätöksiä. Kaikilla osa-alueilla ei suomalaisessa talvihuippu-urheilussa ole asiat kohdallaan.
Mutta se mäkihyppy! Käsittämätöntä toimintaa Suomen joukkueelta. Mistä johtuu, että suomalaiset mäkihyppääjät nimenomaan ovat täysin kykenemättömiä nauttimaan mistään muusta sijasta kuin ensimmäisestä? Edellisissä mittelöissä, missä Suomi saavutti hopeaa joukkuemäessä, nieleskeltiin kyyneleitä vielä palkintopallillakin. Nyt, kun niin sanotut tuuliolot pilasivat mahdollisuuden kultaan kisan heti ensi hypystä, kokeneimmat konkarit menivät lukkoon eivätkä enää viitsineet syttyä mitalitaistoon muista sijoista.
Ensinnäkin kulta olisi ollut otettavissa vain nappisuorituksella, suomalaiset eivät sellaiseen tänä talvena ole kyenneet. Toisekseen, kisassa hypätään kahdeksan hyppyä. Jokaiselle joukkueelle sattuu yksi huonompi hyppy, mutta kisa ei silti ole ohi. Simon Amman oli hieno esimerkkki: hän tiesi varmasti, että joukkue ei tule kärkikahinoissa pärjäämään, mutta teki silti itse kaksi hienoa hyppyä ja nautti ja juhli niitä montussa. Suomalaisista vain Harri Olli hyppäsi hyvin. Muut murehtivat kultaunelmien katoamista.
Miksi suomalaiset eivät osanneet suhtautua kilpailuun kahdeksan hypyn kisana, josta tarjolla on mitali, ei välttämättä se kultainen? Koska se puuttuu nykyiseltä päävalmentajalta? Onko henkinen valmennus todella niin huonoissa kantimissa, että kokeneet konkarit eivät osaa koota itseään omaan suoritukseensa joukkuekisassa? Valmennusjohtoa ei voi arvostella. Nikunen höpöttää tuulioloista ja näyttelee kännykällä ottamaansa kuvaa tuulimonitorista Lapin hypyn yhteydessä. Mies väittää olevansa urheilijoidensa puolella vaikka yleisö sanoisi mitä. Eli hän ei halua edes käsitellä ryhmänsä kanssa epäonnistumisia: syytetään aina tuulioloja (mäkihyppy on kuitenkin ulkoilmalaji) joten ei tarvitse myöntää, että vika olisi miehessä.
Tätä pohtiessa mieleeni hiipi sekin mahdollisuus, etteivät suomalaiset oikeasti ole käsitelleet syitä siihen miksi Hannu Manninen epäonnistui raskaasti viime vuonna Torinon olympialaisissa. Tällä kertaa menestys tuli, olosuhteet olivat Hannulle edulliset, eikä suoritusongelmia vuoristo-oloissa tarvitse pohtia.
Vaikka nyt menestystä tuleekin, pitäisi kokonaisuutta tarkastella kriittisesti, sallia keskustelu ja vetää tarvittavia johtopäätöksiä. Kaikilla osa-alueilla ei suomalaisessa talvihuippu-urheilussa ole asiat kohdallaan.
tiistaina, helmikuuta 20, 2007
Mies! Varo petetyn naisen raivoa!
Vielä alkusyksystä en tiennyt kuka on Susan Kuronen, kun en poliitikkojen elämänmenoa seuraa ihan niin tarkasti, että tietäisin kuka kulkee kenenkin kanssa. Olisin mieluusti tietämättä sitä vieläkään, mutta Susan (ja toimittajat) ovat päättäneet toisin. Käsittämätöntä, että jonkun naisen yhdeksän kuukauden (ja kymmenen päivän) suhde on noussut näin suureksi asiaksi, josta pitää julkaista uusia juttuja joka viikko (jos toimittajat eivät sitä muuten älyä, Susan ottaa yhteyttä itse) ja aiheesta on nyt jo julkaistu kirjakin.
Siis ihan todella, rakkaudessa sattuu kaikenlaista, aina ei osu sitä ikuista onnea kohdalle ja yleensä suhteen päättyessä ainakin toiseen osapuoleen, useimmiten varmaan molempiin jollain tasolla, sattuu. Se jolle suhteen päättyminen tuleekin ns. yllätyksenä, kokee sen varmaa todella tuskallisena. Mutta pitääkö asiaa vatvoa kuukausitolkulla julkisesti, kirjoittaa kirja (kas kun ei sen nimi ollut Elämäni Matin rinnalla) ja jatkaa vatvomista lisää? Auttaako julkinen vatvominen? Tai oikeammin, mitä Susan oikein haluaa?
Villi veikkaus: rahaa ja julkisuutta. Tuskin ymmärrystä ja lievitystä "tuskaansa". Minä en nimittäin usko, että tässä on kyse sydänsuruista ja naisen tuskasta. Pikemminkin petetyn naisen raivosta. Naisen, joka kuvitteli itsensä jo presidenttiehdokkaan morsiameksi, puolisoksi ja miksei valtakunnan ykkösnaiseksikin, mutta tulikin ryminällä haaveistaan alas Matin tehtyä "bänät". Suomessa ei ole kukaan petetty nainen raivoaan ihan näin pitkälle ennen vienyt, vaikka maailmalla onkin nähty vastaavantyyppisiä, pahempiakin, tapauksia (Clinton ja sikariepisodit).
Koko jupakassa on yksi hyvä puoli: Matti (siis Nykänen) ja Mervi eivät mahdu samoihin otsikoihin. Jossain vaiheessa Matti (Nykänen) huomaa tämän ja keksii varmasti jotain uutta.
Siis ihan todella, rakkaudessa sattuu kaikenlaista, aina ei osu sitä ikuista onnea kohdalle ja yleensä suhteen päättyessä ainakin toiseen osapuoleen, useimmiten varmaan molempiin jollain tasolla, sattuu. Se jolle suhteen päättyminen tuleekin ns. yllätyksenä, kokee sen varmaa todella tuskallisena. Mutta pitääkö asiaa vatvoa kuukausitolkulla julkisesti, kirjoittaa kirja (kas kun ei sen nimi ollut Elämäni Matin rinnalla) ja jatkaa vatvomista lisää? Auttaako julkinen vatvominen? Tai oikeammin, mitä Susan oikein haluaa?
Villi veikkaus: rahaa ja julkisuutta. Tuskin ymmärrystä ja lievitystä "tuskaansa". Minä en nimittäin usko, että tässä on kyse sydänsuruista ja naisen tuskasta. Pikemminkin petetyn naisen raivosta. Naisen, joka kuvitteli itsensä jo presidenttiehdokkaan morsiameksi, puolisoksi ja miksei valtakunnan ykkösnaiseksikin, mutta tulikin ryminällä haaveistaan alas Matin tehtyä "bänät". Suomessa ei ole kukaan petetty nainen raivoaan ihan näin pitkälle ennen vienyt, vaikka maailmalla onkin nähty vastaavantyyppisiä, pahempiakin, tapauksia (Clinton ja sikariepisodit).
Koko jupakassa on yksi hyvä puoli: Matti (siis Nykänen) ja Mervi eivät mahdu samoihin otsikoihin. Jossain vaiheessa Matti (Nykänen) huomaa tämän ja keksii varmasti jotain uutta.
sunnuntaina, helmikuuta 18, 2007
Liian helppoa pullamössöä?
En haluaisi kuulostaa kliseeltä, mutta kyllä minun nuoruudessani oli muutama asia merkittävästi eri tavalla kuin näillä nykyajan pullamössönuorilla.
Minun nuoruudessani oli lähestulkoon itsestään selvyys, että peruskoulun jälkeen hankitaan kunnon koulutus. Lähes kaikki, tietysti aina on poikkeuksia, kävivät peruskoulun jälkeen jonkun koulun, ja kanssani ylioppilaaksi kirjoittaneista noin 90% mietti kouluaikanaan jatkokoulutusta, eli etsi omaa alaansa. Iso osa olikin jatkokoulutuksessa viimeistään vuoden päästä ylioppilaaksi valmistumisesta. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, kotiin ei jäädä vaan hankitaan ammatti ja aloitetaan oma elämä.
Mikä siis on muuttunut muutamien vuosien sisällä? Yhä useammin tulee vastaan nuori, parikymppinen ihminen, joka odottaa voivansa saada helpon ja siistin työpaikan erinomaisella palkalla ilman minkäänlaista koulutusta ja työpanosta. Mistä nämä harhakuvitelmat ovat kotoisin? Miten ihmiset voivat luulla, että heille kuuluu maksaa pari tuhatta euroa kuukaudessa vastineeksi jostain sisäsiististä työstä, kun he eivät ole käyneet mahdollisesti peruskoulun jälkeen mitään koulua, saati edes alaa vastaavaa? Johtuuko tämä huonosta kotikasvatuksesta? Liian hyvästä työttömyysturvasta?
Minua todella ärsyttää tällainen asenne. Nämä ihmiset sitten syyttävät työnantajaa riistäjäksi, kun palkka onkin vain minimipalkka ja sen eteen joutuu jotain jopa tekemään. Oikeastaan onkin parempi jäädä kotiin odottelemaan, että kunnon tilaisuus tulee kohdalle. Käämini ovat alkaneet pahasti palaa, kun olen yhä useammin kuullut näistä ihmisistä jotka ilman mitään koulutusta hakevat työtä, ihmettelevät kun palkka onkin vain minimipalkka ja jäävät sairaslomalle heti ekan työpäivän jälkeen, kun työ olikin liian rankkaa.
Minun mielestäni yhteiskunnan velvollisuus ei ole elättää tällaisia sosiaalipummeja. Minä kannatan opiskelua, työntekoa ja kunnon korvausta siitä, en voi ymmärtää ihmisiä, jotka antavat muiden raataa ja keskittyvät ennemmin itse tv:n katseluun tai lisävelan hankkimiseen kaikenlaisten osamaksuostosten avulla.
Ymmärrän, ettei kaikille ihmisille löydy sitä kutsumusalaa. Tai että kaikki eivät pääse opiskelemaan tai töihin juuri sille haluamalleen alalle. Mutta työt eivät tästä maasta tekemällä lopu. Ei kaikista voi tulla lääkäreitä, insinöörejä ja lakimiehiä. Jonkun on siivottava rappukäytävä, tehtävä lumityöt ja korjattava autoja. Enkä tarkoita, että näiden ammattien harjoittajat olisivat jotenkin vähempiarvioisia kuin mainitsemani lääkäri, insinööri ja lakimies. Ei suinkaan, mielestäni jokainen työ on arvokas ja ihminen, joka ansaitsee elantonsa työllään, kunnioitettava. Sitä paitsi, yhteiskunta on sikälikin kieroitunut, että kaikkien tärkeimmistä töistä, toisten ihmisten huoltamisesta ja hoivaamisesta, esimerkkinä nyt vaikka sairaanhoitaja ja lastentarhaopettaja, maksetaan vähemmän kuin nyt vaikkapa paperikoneen valvontamonitorien tuijottamisesta (joka voi olla todella vaativaa, vaikka kesätyöni paperitehtaalla vähän muuta vihjasivat).
Mikä neuvoksi? Miten saada nuori sukupolvi ymmärtämään, ettei elämä ole ilmaista ja että elantonsa eteen saattaa joskus joutua hikoilemaan? Pitäisikö puuttua työttömysturvaan ja muihin sosiaalietuihin, joita nuorille kohdistetaan, ja sen sijaan paneutua peruskouluikäisten murkkujen asennekasvatukseen ja vähän sitä vanhempien kouluttamiseen? Pakkokoulutus ei tietenkään ole välttämättä kovin antoisaa, mutta onko Suomella valtiona varaa kasvattaa sukupolvea, josta iso osa jää toisten elätettäväksi, ihan omasta tahdostaan?
Onko eläminen muuttunut jotenkin liian helpoksi, vai onko oikeaa elämää vaikeampi erottaa kaiken sen pumpulin ja valmiin pullamössön seasta?
Minun nuoruudessani oli lähestulkoon itsestään selvyys, että peruskoulun jälkeen hankitaan kunnon koulutus. Lähes kaikki, tietysti aina on poikkeuksia, kävivät peruskoulun jälkeen jonkun koulun, ja kanssani ylioppilaaksi kirjoittaneista noin 90% mietti kouluaikanaan jatkokoulutusta, eli etsi omaa alaansa. Iso osa olikin jatkokoulutuksessa viimeistään vuoden päästä ylioppilaaksi valmistumisesta. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, kotiin ei jäädä vaan hankitaan ammatti ja aloitetaan oma elämä.
Mikä siis on muuttunut muutamien vuosien sisällä? Yhä useammin tulee vastaan nuori, parikymppinen ihminen, joka odottaa voivansa saada helpon ja siistin työpaikan erinomaisella palkalla ilman minkäänlaista koulutusta ja työpanosta. Mistä nämä harhakuvitelmat ovat kotoisin? Miten ihmiset voivat luulla, että heille kuuluu maksaa pari tuhatta euroa kuukaudessa vastineeksi jostain sisäsiististä työstä, kun he eivät ole käyneet mahdollisesti peruskoulun jälkeen mitään koulua, saati edes alaa vastaavaa? Johtuuko tämä huonosta kotikasvatuksesta? Liian hyvästä työttömyysturvasta?
Minua todella ärsyttää tällainen asenne. Nämä ihmiset sitten syyttävät työnantajaa riistäjäksi, kun palkka onkin vain minimipalkka ja sen eteen joutuu jotain jopa tekemään. Oikeastaan onkin parempi jäädä kotiin odottelemaan, että kunnon tilaisuus tulee kohdalle. Käämini ovat alkaneet pahasti palaa, kun olen yhä useammin kuullut näistä ihmisistä jotka ilman mitään koulutusta hakevat työtä, ihmettelevät kun palkka onkin vain minimipalkka ja jäävät sairaslomalle heti ekan työpäivän jälkeen, kun työ olikin liian rankkaa.
Minun mielestäni yhteiskunnan velvollisuus ei ole elättää tällaisia sosiaalipummeja. Minä kannatan opiskelua, työntekoa ja kunnon korvausta siitä, en voi ymmärtää ihmisiä, jotka antavat muiden raataa ja keskittyvät ennemmin itse tv:n katseluun tai lisävelan hankkimiseen kaikenlaisten osamaksuostosten avulla.
Ymmärrän, ettei kaikille ihmisille löydy sitä kutsumusalaa. Tai että kaikki eivät pääse opiskelemaan tai töihin juuri sille haluamalleen alalle. Mutta työt eivät tästä maasta tekemällä lopu. Ei kaikista voi tulla lääkäreitä, insinöörejä ja lakimiehiä. Jonkun on siivottava rappukäytävä, tehtävä lumityöt ja korjattava autoja. Enkä tarkoita, että näiden ammattien harjoittajat olisivat jotenkin vähempiarvioisia kuin mainitsemani lääkäri, insinööri ja lakimies. Ei suinkaan, mielestäni jokainen työ on arvokas ja ihminen, joka ansaitsee elantonsa työllään, kunnioitettava. Sitä paitsi, yhteiskunta on sikälikin kieroitunut, että kaikkien tärkeimmistä töistä, toisten ihmisten huoltamisesta ja hoivaamisesta, esimerkkinä nyt vaikka sairaanhoitaja ja lastentarhaopettaja, maksetaan vähemmän kuin nyt vaikkapa paperikoneen valvontamonitorien tuijottamisesta (joka voi olla todella vaativaa, vaikka kesätyöni paperitehtaalla vähän muuta vihjasivat).
Mikä neuvoksi? Miten saada nuori sukupolvi ymmärtämään, ettei elämä ole ilmaista ja että elantonsa eteen saattaa joskus joutua hikoilemaan? Pitäisikö puuttua työttömysturvaan ja muihin sosiaalietuihin, joita nuorille kohdistetaan, ja sen sijaan paneutua peruskouluikäisten murkkujen asennekasvatukseen ja vähän sitä vanhempien kouluttamiseen? Pakkokoulutus ei tietenkään ole välttämättä kovin antoisaa, mutta onko Suomella valtiona varaa kasvattaa sukupolvea, josta iso osa jää toisten elätettäväksi, ihan omasta tahdostaan?
Onko eläminen muuttunut jotenkin liian helpoksi, vai onko oikeaa elämää vaikeampi erottaa kaiken sen pumpulin ja valmiin pullamössön seasta?
keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007
Suomalaisuuden ytimessä
Tänään tajusin vihdoin mitä todella on suomalaisuus. Ei se ole kossua juhannuksena (saunassakaan), Fazerin sinistä suklaata tai Maamme-laulua pakkasessa ilotulituksen valossa.
Suomalaisuus on sitä, että aamulla on puettava itsensä Michelin-miehen asuun, niin että silmät vain näkyvät, raahauduttava ulos pakkaseen elohopean pudottua alle 30 asteen, yritettävä polkea autoa käyntiin kadun varresta, skrapattava jotain liikenneturvallisuutta parantavaa reikää auki laseihin auton yskiessä itseään käyntiin, istuttava kylmään autoon ja jäätävä ruuhkassa jumiin tuhannen muun suomalaisen kanssa ensimmäisiin liikennevaloihin pakokaasujen peittäessä maiseman. Posket ovat perillä terveen punaiset (tai paleltuneet), silmäripset jäätyneet ihoon kiinni ja ihokarvat kasvoissa valkoisena kuin joulupukin parta. Voiko suomalaisuuden paremmin kiteyttävää tilannetta kuvitella?
Alla olevassa kuvassa virtaa joki, pakkasta noin -20 C astetta.
Suomalaisuus on sitä, että aamulla on puettava itsensä Michelin-miehen asuun, niin että silmät vain näkyvät, raahauduttava ulos pakkaseen elohopean pudottua alle 30 asteen, yritettävä polkea autoa käyntiin kadun varresta, skrapattava jotain liikenneturvallisuutta parantavaa reikää auki laseihin auton yskiessä itseään käyntiin, istuttava kylmään autoon ja jäätävä ruuhkassa jumiin tuhannen muun suomalaisen kanssa ensimmäisiin liikennevaloihin pakokaasujen peittäessä maiseman. Posket ovat perillä terveen punaiset (tai paleltuneet), silmäripset jäätyneet ihoon kiinni ja ihokarvat kasvoissa valkoisena kuin joulupukin parta. Voiko suomalaisuuden paremmin kiteyttävää tilannetta kuvitella?
Alla olevassa kuvassa virtaa joki, pakkasta noin -20 C astetta.
lauantaina, helmikuuta 03, 2007
Multitaskaamista
Huomasin jo vuosia sitten kuuluvani siihen ihmislajiin, joka tekee mielellään useita asioita yhtä aikaa. Ihan perusjuttu on jo pelkästään tv:n katselu, katselen harvoin pelkästään televisioita. Useimmiten siinä "ohessa" luen kirjaa, lehtiä tai surffaan netissä kannettavalla tietokoneella. Joskus teen myös "oikeita" töitä samalla.
Tilanne on vuosien mittaan vain pahentunut. Työnohessa opiskelujeni päätyttyä huomasin, että olin oppinut lukemaan kirjoja harppomalla. Ts. tuskin luin ihan jokaista sanaa, mutta ymmärsin joka lauseen, ainakin suurin piirtein. Tämä auttoi kiireisissä aikatauluissa huomattavasti. Niinpä nykyisin voin "kahlata" kirjoja nopeasti läpi, sekä romaaneja että ns. tietokirjallisuutta. Jos huomaan, että jokin asia ei mennytkään heti perille, luen lauseen uudelleen. Joskus havahdun siihen, etten tiedä mitä parilla edellisellä sivulla oikeastaan lukikaan, ja joudun palaamaan taaksepäin lukeakseni sivut uudelleen.
Minulla on aina useita kirjoja kesken yhtä aikaa. En tietenkään pidä niitä kaikkia kädessäni lukien niitä samanaikaisesti, mutta voin vaihtaa muutaman sivun jälkeen kirjan toiseen ilman, että se häiritsee kokemustani.
Vai häiritseekö? Keskitynkö todellisuudessa enää mihinkään kunnolla? Minulla on vaikeuksia olla "läsnä" tilanteissa, keskittyä toiseen ihmiseen miettimättä tai tekemättä jo seuraavaa asiaa. Tämä voi aiheuttaa joskus hieman keskustelua parisuhteessakin. En ole täysin kykenemätön keskittymään, mutta se vaatii minulta erityishuomiota (ja keskittymistä :)).
Taloussanomien blogissa käsiteltiin samaa asiaa teemalla "vuorokausi venyy". Toisin sanoen, koska teen useita asioita yhtä aikaa, minun vuorokauteni on pisempi kuin sellaisten ihmisten, jotka keskittyvät aina yhteen asiaan kerrallaan. Tämä ei varmaan muuten olisi niin paljon huomiota herättävä asia, mutta mainostajat ovat toki huolissaan siitä, että kuluttajien huomiota on aina vain vaikeampi saada.
Mainostajien kannalta olen todellakin hankala tapaus. Kelaan mainoskatkot yli tai vaihdan kanavaa, en erityisemmin kiinnitä huomiota lehtimainoksiin enkä kaupunkimainontaankaan. Minulta on vaikea saada jakamatonta huomiota, joten jotain muuta olisi keksittävä. Itse en näe tätä ongelmana niinkään mainostajien kannalta. Minusta on äärimmäisen kätevää ostaa tv-sarjat valmiina DVD-paketteina ja katsoa kannettavalta tietokoneelta samalla kuin pelaan toisella koneella (näytöt vierekkäin) strategiapeliä.
Olen vakavasti pohtinut viime aikoina sitä mitä seuraa tahdin kiihtyessä. Olen muuttanut omaa käyttäytymismalliani multitaskaavaan suuntaan vuosien mittaan koko ajan nopeutuvassa tahdissa, mikä voi olla seuraava askel? Enkö muutaman vuoden päästä enää kykene istumaan aloillani ja ihailemaan auringonlaskua?
Auringonvalo osuu pöydänkulmaan. Taidan lähteä nyt ulos nauttimaan talvisesta säästä, kun sellaiseen kerrankin on mahdollisuus...
Tilanne on vuosien mittaan vain pahentunut. Työnohessa opiskelujeni päätyttyä huomasin, että olin oppinut lukemaan kirjoja harppomalla. Ts. tuskin luin ihan jokaista sanaa, mutta ymmärsin joka lauseen, ainakin suurin piirtein. Tämä auttoi kiireisissä aikatauluissa huomattavasti. Niinpä nykyisin voin "kahlata" kirjoja nopeasti läpi, sekä romaaneja että ns. tietokirjallisuutta. Jos huomaan, että jokin asia ei mennytkään heti perille, luen lauseen uudelleen. Joskus havahdun siihen, etten tiedä mitä parilla edellisellä sivulla oikeastaan lukikaan, ja joudun palaamaan taaksepäin lukeakseni sivut uudelleen.
Minulla on aina useita kirjoja kesken yhtä aikaa. En tietenkään pidä niitä kaikkia kädessäni lukien niitä samanaikaisesti, mutta voin vaihtaa muutaman sivun jälkeen kirjan toiseen ilman, että se häiritsee kokemustani.
Vai häiritseekö? Keskitynkö todellisuudessa enää mihinkään kunnolla? Minulla on vaikeuksia olla "läsnä" tilanteissa, keskittyä toiseen ihmiseen miettimättä tai tekemättä jo seuraavaa asiaa. Tämä voi aiheuttaa joskus hieman keskustelua parisuhteessakin. En ole täysin kykenemätön keskittymään, mutta se vaatii minulta erityishuomiota (ja keskittymistä :)).
Taloussanomien blogissa käsiteltiin samaa asiaa teemalla "vuorokausi venyy". Toisin sanoen, koska teen useita asioita yhtä aikaa, minun vuorokauteni on pisempi kuin sellaisten ihmisten, jotka keskittyvät aina yhteen asiaan kerrallaan. Tämä ei varmaan muuten olisi niin paljon huomiota herättävä asia, mutta mainostajat ovat toki huolissaan siitä, että kuluttajien huomiota on aina vain vaikeampi saada.
Mainostajien kannalta olen todellakin hankala tapaus. Kelaan mainoskatkot yli tai vaihdan kanavaa, en erityisemmin kiinnitä huomiota lehtimainoksiin enkä kaupunkimainontaankaan. Minulta on vaikea saada jakamatonta huomiota, joten jotain muuta olisi keksittävä. Itse en näe tätä ongelmana niinkään mainostajien kannalta. Minusta on äärimmäisen kätevää ostaa tv-sarjat valmiina DVD-paketteina ja katsoa kannettavalta tietokoneelta samalla kuin pelaan toisella koneella (näytöt vierekkäin) strategiapeliä.
Olen vakavasti pohtinut viime aikoina sitä mitä seuraa tahdin kiihtyessä. Olen muuttanut omaa käyttäytymismalliani multitaskaavaan suuntaan vuosien mittaan koko ajan nopeutuvassa tahdissa, mikä voi olla seuraava askel? Enkö muutaman vuoden päästä enää kykene istumaan aloillani ja ihailemaan auringonlaskua?
Auringonvalo osuu pöydänkulmaan. Taidan lähteä nyt ulos nauttimaan talvisesta säästä, kun sellaiseen kerrankin on mahdollisuus...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)