Ajatuksia Sapporosta...

Hieman penkkiurheilijaa häiritsee se, että kisat käydään Aasiassa ja suurin osa lähetyksistä on seurattava nauhalta (tai kovalevyltä). No, suomalaismenestys on ollut häikäisevää. Liikutuin itsekin kyyneliin, kun näin Hannu Mannisen onnen hänen vihdoin saavuttaessaan henkilökohtaisen arvokisamitalin. Muiden hiihtolajien osalta olen vieläkin Lahden tapahtumien traumatisoima enkä osaa vapautuneesta juhlia mitaleita.

Mutta se mäkihyppy! Käsittämätöntä toimintaa Suomen joukkueelta. Mistä johtuu, että suomalaiset mäkihyppääjät nimenomaan ovat täysin kykenemättömiä nauttimaan mistään muusta sijasta kuin ensimmäisestä? Edellisissä mittelöissä, missä Suomi saavutti hopeaa joukkuemäessä, nieleskeltiin kyyneleitä vielä palkintopallillakin. Nyt, kun niin sanotut tuuliolot pilasivat mahdollisuuden kultaan kisan heti ensi hypystä, kokeneimmat konkarit menivät lukkoon eivätkä enää viitsineet syttyä mitalitaistoon muista sijoista.

Ensinnäkin kulta olisi ollut otettavissa vain nappisuorituksella, suomalaiset eivät sellaiseen tänä talvena ole kyenneet. Toisekseen, kisassa hypätään kahdeksan hyppyä. Jokaiselle joukkueelle sattuu yksi huonompi hyppy, mutta kisa ei silti ole ohi. Simon Amman oli hieno esimerkkki: hän tiesi varmasti, että joukkue ei tule kärkikahinoissa pärjäämään, mutta teki silti itse kaksi hienoa hyppyä ja nautti ja juhli niitä montussa. Suomalaisista vain Harri Olli hyppäsi hyvin. Muut murehtivat kultaunelmien katoamista.

Miksi suomalaiset eivät osanneet suhtautua kilpailuun kahdeksan hypyn kisana, josta tarjolla on mitali, ei välttämättä se kultainen? Koska se puuttuu nykyiseltä päävalmentajalta? Onko henkinen valmennus todella niin huonoissa kantimissa, että kokeneet konkarit eivät osaa koota itseään omaan suoritukseensa joukkuekisassa? Valmennusjohtoa ei voi arvostella. Nikunen höpöttää tuulioloista ja näyttelee kännykällä ottamaansa kuvaa tuulimonitorista Lapin hypyn yhteydessä. Mies väittää olevansa urheilijoidensa puolella vaikka yleisö sanoisi mitä. Eli hän ei halua edes käsitellä ryhmänsä kanssa epäonnistumisia: syytetään aina tuulioloja (mäkihyppy on kuitenkin ulkoilmalaji) joten ei tarvitse myöntää, että vika olisi miehessä.

Tätä pohtiessa mieleeni hiipi sekin mahdollisuus, etteivät suomalaiset oikeasti ole käsitelleet syitä siihen miksi Hannu Manninen epäonnistui raskaasti viime vuonna Torinon olympialaisissa. Tällä kertaa menestys tuli, olosuhteet olivat Hannulle edulliset, eikä suoritusongelmia vuoristo-oloissa tarvitse pohtia.

Vaikka nyt menestystä tuleekin, pitäisi kokonaisuutta tarkastella kriittisesti, sallia keskustelu ja vetää tarvittavia johtopäätöksiä. Kaikilla osa-alueilla ei suomalaisessa talvihuippu-urheilussa ole asiat kohdallaan.

Mies! Varo petetyn naisen raivoa!

Vielä alkusyksystä en tiennyt kuka on Susan Kuronen, kun en poliitikkojen elämänmenoa seuraa ihan niin tarkasti, että tietäisin kuka kulkee kenenkin kanssa. Olisin mieluusti tietämättä sitä vieläkään, mutta Susan (ja toimittajat) ovat päättäneet toisin. Käsittämätöntä, että jonkun naisen yhdeksän kuukauden (ja kymmenen päivän) suhde on noussut näin suureksi asiaksi, josta pitää julkaista uusia juttuja joka viikko (jos toimittajat eivät sitä muuten älyä, Susan ottaa yhteyttä itse) ja aiheesta on nyt jo julkaistu kirjakin.

Siis ihan todella, rakkaudessa sattuu kaikenlaista, aina ei osu sitä ikuista onnea kohdalle ja yleensä suhteen päättyessä ainakin toiseen osapuoleen, useimmiten varmaan molempiin jollain tasolla, sattuu. Se jolle suhteen päättyminen tuleekin ns. yllätyksenä, kokee sen varmaa todella tuskallisena. Mutta pitääkö asiaa vatvoa kuukausitolkulla julkisesti, kirjoittaa kirja (kas kun ei sen nimi ollut Elämäni Matin rinnalla) ja jatkaa vatvomista lisää? Auttaako julkinen vatvominen? Tai oikeammin, mitä Susan oikein haluaa?

Villi veikkaus: rahaa ja julkisuutta. Tuskin ymmärrystä ja lievitystä "tuskaansa". Minä en nimittäin usko, että tässä on kyse sydänsuruista ja naisen tuskasta. Pikemminkin petetyn naisen raivosta. Naisen, joka kuvitteli itsensä jo presidenttiehdokkaan morsiameksi, puolisoksi ja miksei valtakunnan ykkösnaiseksikin, mutta tulikin ryminällä haaveistaan alas Matin tehtyä "bänät". Suomessa ei ole kukaan petetty nainen raivoaan ihan näin pitkälle ennen vienyt, vaikka maailmalla onkin nähty vastaavantyyppisiä, pahempiakin, tapauksia (Clinton ja sikariepisodit).

Koko jupakassa on yksi hyvä puoli: Matti (siis Nykänen) ja Mervi eivät mahdu samoihin otsikoihin. Jossain vaiheessa Matti (Nykänen) huomaa tämän ja keksii varmasti jotain uutta.

Liian helppoa pullamössöä?

En haluaisi kuulostaa kliseeltä, mutta kyllä minun nuoruudessani oli muutama asia merkittävästi eri tavalla kuin näillä nykyajan pullamössönuorilla.

Minun nuoruudessani oli lähestulkoon itsestään selvyys, että peruskoulun jälkeen hankitaan kunnon koulutus. Lähes kaikki, tietysti aina on poikkeuksia, kävivät peruskoulun jälkeen jonkun koulun, ja kanssani ylioppilaaksi kirjoittaneista noin 90% mietti kouluaikanaan jatkokoulutusta, eli etsi omaa alaansa. Iso osa olikin jatkokoulutuksessa viimeistään vuoden päästä ylioppilaaksi valmistumisesta. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, kotiin ei jäädä vaan hankitaan ammatti ja aloitetaan oma elämä.

Mikä siis on muuttunut muutamien vuosien sisällä? Yhä useammin tulee vastaan nuori, parikymppinen ihminen, joka odottaa voivansa saada helpon ja siistin työpaikan erinomaisella palkalla ilman minkäänlaista koulutusta ja työpanosta. Mistä nämä harhakuvitelmat ovat kotoisin? Miten ihmiset voivat luulla, että heille kuuluu maksaa pari tuhatta euroa kuukaudessa vastineeksi jostain sisäsiististä työstä, kun he eivät ole käyneet mahdollisesti peruskoulun jälkeen mitään koulua, saati edes alaa vastaavaa? Johtuuko tämä huonosta kotikasvatuksesta? Liian hyvästä työttömyysturvasta?

Minua todella ärsyttää tällainen asenne. Nämä ihmiset sitten syyttävät työnantajaa riistäjäksi, kun palkka onkin vain minimipalkka ja sen eteen joutuu jotain jopa tekemään. Oikeastaan onkin parempi jäädä kotiin odottelemaan, että kunnon tilaisuus tulee kohdalle. Käämini ovat alkaneet pahasti palaa, kun olen yhä useammin kuullut näistä ihmisistä jotka ilman mitään koulutusta hakevat työtä, ihmettelevät kun palkka onkin vain minimipalkka ja jäävät sairaslomalle heti ekan työpäivän jälkeen, kun työ olikin liian rankkaa.

Minun mielestäni yhteiskunnan velvollisuus ei ole elättää tällaisia sosiaalipummeja. Minä kannatan opiskelua, työntekoa ja kunnon korvausta siitä, en voi ymmärtää ihmisiä, jotka antavat muiden raataa ja keskittyvät ennemmin itse tv:n katseluun tai lisävelan hankkimiseen kaikenlaisten osamaksuostosten avulla.

Ymmärrän, ettei kaikille ihmisille löydy sitä kutsumusalaa. Tai että kaikki eivät pääse opiskelemaan tai töihin juuri sille haluamalleen alalle. Mutta työt eivät tästä maasta tekemällä lopu. Ei kaikista voi tulla lääkäreitä, insinöörejä ja lakimiehiä. Jonkun on siivottava rappukäytävä, tehtävä lumityöt ja korjattava autoja. Enkä tarkoita, että näiden ammattien harjoittajat olisivat jotenkin vähempiarvioisia kuin mainitsemani lääkäri, insinööri ja lakimies. Ei suinkaan, mielestäni jokainen työ on arvokas ja ihminen, joka ansaitsee elantonsa työllään, kunnioitettava. Sitä paitsi, yhteiskunta on sikälikin kieroitunut, että kaikkien tärkeimmistä töistä, toisten ihmisten huoltamisesta ja hoivaamisesta, esimerkkinä nyt vaikka sairaanhoitaja ja lastentarhaopettaja, maksetaan vähemmän kuin nyt vaikkapa paperikoneen valvontamonitorien tuijottamisesta (joka voi olla todella vaativaa, vaikka kesätyöni paperitehtaalla vähän muuta vihjasivat).

Mikä neuvoksi? Miten saada nuori sukupolvi ymmärtämään, ettei elämä ole ilmaista ja että elantonsa eteen saattaa joskus joutua hikoilemaan? Pitäisikö puuttua työttömysturvaan ja muihin sosiaalietuihin, joita nuorille kohdistetaan, ja sen sijaan paneutua peruskouluikäisten murkkujen asennekasvatukseen ja vähän sitä vanhempien kouluttamiseen? Pakkokoulutus ei tietenkään ole välttämättä kovin antoisaa, mutta onko Suomella valtiona varaa kasvattaa sukupolvea, josta iso osa jää toisten elätettäväksi, ihan omasta tahdostaan?

Onko eläminen muuttunut jotenkin liian helpoksi, vai onko oikeaa elämää vaikeampi erottaa kaiken sen pumpulin ja valmiin pullamössön seasta?

Suomalaisuuden ytimessä

Tänään tajusin vihdoin mitä todella on suomalaisuus. Ei se ole kossua juhannuksena (saunassakaan), Fazerin sinistä suklaata tai Maamme-laulua pakkasessa ilotulituksen valossa.

Suomalaisuus on sitä, että aamulla on puettava itsensä Michelin-miehen asuun, niin että silmät vain näkyvät, raahauduttava ulos pakkaseen elohopean pudottua alle 30 asteen, yritettävä polkea autoa käyntiin kadun varresta, skrapattava jotain liikenneturvallisuutta parantavaa reikää auki laseihin auton yskiessä itseään käyntiin, istuttava kylmään autoon ja jäätävä ruuhkassa jumiin tuhannen muun suomalaisen kanssa ensimmäisiin liikennevaloihin pakokaasujen peittäessä maiseman. Posket ovat perillä terveen punaiset (tai paleltuneet), silmäripset jäätyneet ihoon kiinni ja ihokarvat kasvoissa valkoisena kuin joulupukin parta. Voiko suomalaisuuden paremmin kiteyttävää tilannetta kuvitella?

Alla olevassa kuvassa virtaa joki, pakkasta noin -20 C astetta.

Multitaskaamista

Huomasin jo vuosia sitten kuuluvani siihen ihmislajiin, joka tekee mielellään useita asioita yhtä aikaa. Ihan perusjuttu on jo pelkästään tv:n katselu, katselen harvoin pelkästään televisioita. Useimmiten siinä "ohessa" luen kirjaa, lehtiä tai surffaan netissä kannettavalla tietokoneella. Joskus teen myös "oikeita" töitä samalla.

Tilanne on vuosien mittaan vain pahentunut. Työnohessa opiskelujeni päätyttyä huomasin, että olin oppinut lukemaan kirjoja harppomalla. Ts. tuskin luin ihan jokaista sanaa, mutta ymmärsin joka lauseen, ainakin suurin piirtein. Tämä auttoi kiireisissä aikatauluissa huomattavasti. Niinpä nykyisin voin "kahlata" kirjoja nopeasti läpi, sekä romaaneja että ns. tietokirjallisuutta. Jos huomaan, että jokin asia ei mennytkään heti perille, luen lauseen uudelleen. Joskus havahdun siihen, etten tiedä mitä parilla edellisellä sivulla oikeastaan lukikaan, ja joudun palaamaan taaksepäin lukeakseni sivut uudelleen.

Minulla on aina useita kirjoja kesken yhtä aikaa. En tietenkään pidä niitä kaikkia kädessäni lukien niitä samanaikaisesti, mutta voin vaihtaa muutaman sivun jälkeen kirjan toiseen ilman, että se häiritsee kokemustani.

Vai häiritseekö? Keskitynkö todellisuudessa enää mihinkään kunnolla? Minulla on vaikeuksia olla "läsnä" tilanteissa, keskittyä toiseen ihmiseen miettimättä tai tekemättä jo seuraavaa asiaa. Tämä voi aiheuttaa joskus hieman keskustelua parisuhteessakin. En ole täysin kykenemätön keskittymään, mutta se vaatii minulta erityishuomiota (ja keskittymistä :)).

Taloussanomien blogissa käsiteltiin samaa asiaa teemalla "vuorokausi venyy". Toisin sanoen, koska teen useita asioita yhtä aikaa, minun vuorokauteni on pisempi kuin sellaisten ihmisten, jotka keskittyvät aina yhteen asiaan kerrallaan. Tämä ei varmaan muuten olisi niin paljon huomiota herättävä asia, mutta mainostajat ovat toki huolissaan siitä, että kuluttajien huomiota on aina vain vaikeampi saada.

Mainostajien kannalta olen todellakin hankala tapaus. Kelaan mainoskatkot yli tai vaihdan kanavaa, en erityisemmin kiinnitä huomiota lehtimainoksiin enkä kaupunkimainontaankaan. Minulta on vaikea saada jakamatonta huomiota, joten jotain muuta olisi keksittävä. Itse en näe tätä ongelmana niinkään mainostajien kannalta. Minusta on äärimmäisen kätevää ostaa tv-sarjat valmiina DVD-paketteina ja katsoa kannettavalta tietokoneelta samalla kuin pelaan toisella koneella (näytöt vierekkäin) strategiapeliä.

Olen vakavasti pohtinut viime aikoina sitä mitä seuraa tahdin kiihtyessä. Olen muuttanut omaa käyttäytymismalliani multitaskaavaan suuntaan vuosien mittaan koko ajan nopeutuvassa tahdissa, mikä voi olla seuraava askel? Enkö muutaman vuoden päästä enää kykene istumaan aloillani ja ihailemaan auringonlaskua?

Auringonvalo osuu pöydänkulmaan. Taidan lähteä nyt ulos nauttimaan talvisesta säästä, kun sellaiseen kerrankin on mahdollisuus...