The end of an era

Tänään se koitti. Erään aikakauden loppu. Minun kohdallani 9 vuotta, 53 päivää. Mielenkiinnolla odotan mitä nyt seuraa, mutta toisaalta mieli on myös haikea. Nothing stays the same but the change.

Tasonmittausta..

Tästä on tulossa urheilublogi. Näin ei pitänyt käydä, mutta jotenkin se vain lipsahti niin. Tosin kevättä kohti tilanne voi muuttua, ellei Formuloissa jatku Räikkösen menestys. En voi luvata mitään...

Joka tapauksessa, olin eilen katsomassa Jääkiekon SM-liigan Playoff-ottelua Tappara-Blues. Tappara otti pataan Bluesilta 1-7. En ole ikinä ollut todistamassa paikan päällä niin huonoa ottelua kuin eilinen oli. Järkyttävää. Maalivahti Nikkilällä oli todella huono ilta, ensimmäinen laukaus maalia kohti ja peli oli Bluesille 0-1 29 pelisekunnin jälkeen. Ja lisää seurasi. Jostain syystä valmentaja ei kuitenkaan kokenut, että maalivahtia olisi pitänyt vaihtaa, vaikka ensimmäinen erä päättyi 0-3. Vasta toisen erän jälkeen, kolmannen alkuun Lehto luisteli maalille. Tilanne oli tuossa vaiheessa jo 1-6.

Bluesin kannattajat heiluttelivat omassa päädyssään isoa lakanaa jossa luki "Ahdistuksesta voimaa". Sekään ei auttanut Tapparaa. Melkein huvitti, kun Tapparan tavallisesti vastustajan jäähyille soittama "Mikä on kuin ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu" -laulu alkoi soida kolmannennessa erässä Bluesin kannattajien toimesta heidän päädyssään. Tilanne oli jotenkin niin kuvaava.

Toisen kerran elämässäni poistuin ottelusta kesken pelin. Jäi tosin vain 2 minuuttia loppuun aikaa, mutta kuitenkin. Oikeasti, pelattiin kolmatta Playoffs-ottelua, voitot olivat tasan ja oli Tapparan kotipeli! Olenko vanhan koulukunnan kasvatteja, kun minusta tuossa tilanteessa ei kuulu ottaa turpaan kaverilta noin rumasti? Tapparan jengi pelasi kohtuullista peliä ekassa erässä, mutta maaleja ei vain tullut, ja lisäksi pakit olivat välillä melkein hyökkäyksen kärkenä. Pahinta oli, että lukuisista ylivoimatilanteista huolimatta (tuomarillakaan ei ollut paras päivä, molemmin puolin) vain alivoima maali päästettiin. Viivamiehet eivät laukoneet, kaikki pakoilivat vastuuta. Valmentaja Urama yhtä lailla kuin kenttämiehet, hänen olisi pitänyt puuttua tilanteeseen jotenkin. Pelin aikana valmentaja voi yrittää herätellä joukkuettaan, ja kun maalivahdilla selkeästi on todella huono ilta, myös vaihtaa hänet pois ennen kuin itseluottamus menee lopullisesti.

Sattuu.

Suhteestani Tapparaan voisin kirjoitella enemmänkin paremmalla aikaa. Piti vain päästää ahdistusta ulos...

Maranellon kellot soivat...

Kun uutinen Kimi Räikkösen siirrosta Ferrarille vahvistui viime vuonna, mietin tosissani pitkään voinko kannustaa enää Kimiä F1-kisoja seuratessani. Mika Häkkisen ja Michael Schumacherin vuosien taistelu paremmuudesta sekä erityisesti Ferrari-tallin harjoittama, kuskeja eriarvoistava taktiikka, oli saanut minut inhoamaan tuota korskeiden orhien tallia.

Hetken aikaa olin enemmänkin Heikki Kovalaisen kannalla, vaikka Kimin ja Alonson taistelu mestaruudesta olikin kääntynyt Alonson ja Renaultin hyväksi jo Alonson ensimmäisellä kaudella ja saanut minut siten karsastamaan myös Renault-tallia.

Kuitenkin talven mittaan mieleni on sikäli muuttunut, että eilen Räikkösen saavuttaessa Ferrari-debyyttikisassaan paalupaikan olin vilpittömästi iloinen. Tänä aamuna heräsin katsomaan kisaa kuudelta (kiitos kovalevyllisten digiboksien saatoin nukkua tunnin pisempään ja aloittaa kisan katsomisen silti ajoissa) ja kannustin Räikkösen hienoon, ylivoimaiseen voittoon. Räikkönen voitti kisan tismalleen sillä tavalla joka hermostutti minua ykköskuljettajan ollessa Michael Schumacher.

Niin sitä siis vanhat kaunat unohtuvat ja Ferrarista on tullut ykköstalli. Tärkein kriteerini on kuskin suomalaisuus, ei tallin värit. Ja Rosbergiä en laske suomalaisten joukkoon.