Liian helppoa pullamössöä?

En haluaisi kuulostaa kliseeltä, mutta kyllä minun nuoruudessani oli muutama asia merkittävästi eri tavalla kuin näillä nykyajan pullamössönuorilla.

Minun nuoruudessani oli lähestulkoon itsestään selvyys, että peruskoulun jälkeen hankitaan kunnon koulutus. Lähes kaikki, tietysti aina on poikkeuksia, kävivät peruskoulun jälkeen jonkun koulun, ja kanssani ylioppilaaksi kirjoittaneista noin 90% mietti kouluaikanaan jatkokoulutusta, eli etsi omaa alaansa. Iso osa olikin jatkokoulutuksessa viimeistään vuoden päästä ylioppilaaksi valmistumisesta. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, kotiin ei jäädä vaan hankitaan ammatti ja aloitetaan oma elämä.

Mikä siis on muuttunut muutamien vuosien sisällä? Yhä useammin tulee vastaan nuori, parikymppinen ihminen, joka odottaa voivansa saada helpon ja siistin työpaikan erinomaisella palkalla ilman minkäänlaista koulutusta ja työpanosta. Mistä nämä harhakuvitelmat ovat kotoisin? Miten ihmiset voivat luulla, että heille kuuluu maksaa pari tuhatta euroa kuukaudessa vastineeksi jostain sisäsiististä työstä, kun he eivät ole käyneet mahdollisesti peruskoulun jälkeen mitään koulua, saati edes alaa vastaavaa? Johtuuko tämä huonosta kotikasvatuksesta? Liian hyvästä työttömyysturvasta?

Minua todella ärsyttää tällainen asenne. Nämä ihmiset sitten syyttävät työnantajaa riistäjäksi, kun palkka onkin vain minimipalkka ja sen eteen joutuu jotain jopa tekemään. Oikeastaan onkin parempi jäädä kotiin odottelemaan, että kunnon tilaisuus tulee kohdalle. Käämini ovat alkaneet pahasti palaa, kun olen yhä useammin kuullut näistä ihmisistä jotka ilman mitään koulutusta hakevat työtä, ihmettelevät kun palkka onkin vain minimipalkka ja jäävät sairaslomalle heti ekan työpäivän jälkeen, kun työ olikin liian rankkaa.

Minun mielestäni yhteiskunnan velvollisuus ei ole elättää tällaisia sosiaalipummeja. Minä kannatan opiskelua, työntekoa ja kunnon korvausta siitä, en voi ymmärtää ihmisiä, jotka antavat muiden raataa ja keskittyvät ennemmin itse tv:n katseluun tai lisävelan hankkimiseen kaikenlaisten osamaksuostosten avulla.

Ymmärrän, ettei kaikille ihmisille löydy sitä kutsumusalaa. Tai että kaikki eivät pääse opiskelemaan tai töihin juuri sille haluamalleen alalle. Mutta työt eivät tästä maasta tekemällä lopu. Ei kaikista voi tulla lääkäreitä, insinöörejä ja lakimiehiä. Jonkun on siivottava rappukäytävä, tehtävä lumityöt ja korjattava autoja. Enkä tarkoita, että näiden ammattien harjoittajat olisivat jotenkin vähempiarvioisia kuin mainitsemani lääkäri, insinööri ja lakimies. Ei suinkaan, mielestäni jokainen työ on arvokas ja ihminen, joka ansaitsee elantonsa työllään, kunnioitettava. Sitä paitsi, yhteiskunta on sikälikin kieroitunut, että kaikkien tärkeimmistä töistä, toisten ihmisten huoltamisesta ja hoivaamisesta, esimerkkinä nyt vaikka sairaanhoitaja ja lastentarhaopettaja, maksetaan vähemmän kuin nyt vaikkapa paperikoneen valvontamonitorien tuijottamisesta (joka voi olla todella vaativaa, vaikka kesätyöni paperitehtaalla vähän muuta vihjasivat).

Mikä neuvoksi? Miten saada nuori sukupolvi ymmärtämään, ettei elämä ole ilmaista ja että elantonsa eteen saattaa joskus joutua hikoilemaan? Pitäisikö puuttua työttömysturvaan ja muihin sosiaalietuihin, joita nuorille kohdistetaan, ja sen sijaan paneutua peruskouluikäisten murkkujen asennekasvatukseen ja vähän sitä vanhempien kouluttamiseen? Pakkokoulutus ei tietenkään ole välttämättä kovin antoisaa, mutta onko Suomella valtiona varaa kasvattaa sukupolvea, josta iso osa jää toisten elätettäväksi, ihan omasta tahdostaan?

Onko eläminen muuttunut jotenkin liian helpoksi, vai onko oikeaa elämää vaikeampi erottaa kaiken sen pumpulin ja valmiin pullamössön seasta?