Suomi: toivefinaalivastustaja

Eipä tarvinnut lähteä illalla suihkulähteelle skumppapullon kanssa riekkumaan. Suomi on minkä tahansa jääkiekkomaan toivefinaalivastustaja, meille ei todellakaan satu sitä vahinkoa, että homma hallittaisiin loppuun saakka.

Joo, eihän minulla ole mitään oikeutta meuhkata koska en alunperinkään mitään odottanut, mutta Venäjä-pelin taistelun jälkeen annoin taas johtaa itseäni harhaan ja kuvitella, että kultaan olisi ollut mahdollisuus. Ville Peltonen kiteytti asian hyvin ottelun jälkeen: "Hävetä pitää". Maalivahtipeli oli taas aivan eri luokkaa kuin edellisessä pelissä ja sitä välierän rangaistuslaukauskilpailussa. Puolustus mokaili jälleen ja hyökkäys löysi vain tolpat maalin ympäriltä. Useimmiten hyökkäys kilpistyi jo Kanadan puolustukseen. Vaikea tehdä maaleja, jos ei saada edes laukauksia vastustajan maalia kohti.

Oikeasti: suomalaisen kiekkoilun olisi syytä tehdä analyysi siitä miksi finaalipelissä ei pärjätä. Kyllähän Sihvonen on aihetta kosketellut useaankin otteeseen, mutta jääkiekkoliitossa ja erityisesti maajoukkuevalmennuksessa ei Sihvosta lueta kuin raamattua :).

Suomen finaalipelisarja on ollut niin huonoa (9 arvokisafinaalia, 1 voitto), että Suomen Leijonat ovat oikeastaan jokaisen kiekkomaan toivefinaalivastustaja; voitto on lähestulkoon automaattinen vastustajalle.

Ei sillä, hopea on hieno saavutus joukkueelta joka ennen kisoja taisi olla ainoa joka uskoi mahdollisuuksiinsa. Mukana oli paljon ensikertalaisia jotka nyt sitten saivat heti mitalit kaulaansa, mutta silti... voittokin olisi voinut olla tarjolla. Jälleen kerran parempi, taitavampi joukkue voitti, eikä se ollut Suomi. Kaikki kunnia Kanadalle, henkilökohtaisesti suon heille aina voiton mieluummin kuin muille, Suomen jälkeen.