Ajatuksia Sapporosta...

Hieman penkkiurheilijaa häiritsee se, että kisat käydään Aasiassa ja suurin osa lähetyksistä on seurattava nauhalta (tai kovalevyltä). No, suomalaismenestys on ollut häikäisevää. Liikutuin itsekin kyyneliin, kun näin Hannu Mannisen onnen hänen vihdoin saavuttaessaan henkilökohtaisen arvokisamitalin. Muiden hiihtolajien osalta olen vieläkin Lahden tapahtumien traumatisoima enkä osaa vapautuneesta juhlia mitaleita.

Mutta se mäkihyppy! Käsittämätöntä toimintaa Suomen joukkueelta. Mistä johtuu, että suomalaiset mäkihyppääjät nimenomaan ovat täysin kykenemättömiä nauttimaan mistään muusta sijasta kuin ensimmäisestä? Edellisissä mittelöissä, missä Suomi saavutti hopeaa joukkuemäessä, nieleskeltiin kyyneleitä vielä palkintopallillakin. Nyt, kun niin sanotut tuuliolot pilasivat mahdollisuuden kultaan kisan heti ensi hypystä, kokeneimmat konkarit menivät lukkoon eivätkä enää viitsineet syttyä mitalitaistoon muista sijoista.

Ensinnäkin kulta olisi ollut otettavissa vain nappisuorituksella, suomalaiset eivät sellaiseen tänä talvena ole kyenneet. Toisekseen, kisassa hypätään kahdeksan hyppyä. Jokaiselle joukkueelle sattuu yksi huonompi hyppy, mutta kisa ei silti ole ohi. Simon Amman oli hieno esimerkkki: hän tiesi varmasti, että joukkue ei tule kärkikahinoissa pärjäämään, mutta teki silti itse kaksi hienoa hyppyä ja nautti ja juhli niitä montussa. Suomalaisista vain Harri Olli hyppäsi hyvin. Muut murehtivat kultaunelmien katoamista.

Miksi suomalaiset eivät osanneet suhtautua kilpailuun kahdeksan hypyn kisana, josta tarjolla on mitali, ei välttämättä se kultainen? Koska se puuttuu nykyiseltä päävalmentajalta? Onko henkinen valmennus todella niin huonoissa kantimissa, että kokeneet konkarit eivät osaa koota itseään omaan suoritukseensa joukkuekisassa? Valmennusjohtoa ei voi arvostella. Nikunen höpöttää tuulioloista ja näyttelee kännykällä ottamaansa kuvaa tuulimonitorista Lapin hypyn yhteydessä. Mies väittää olevansa urheilijoidensa puolella vaikka yleisö sanoisi mitä. Eli hän ei halua edes käsitellä ryhmänsä kanssa epäonnistumisia: syytetään aina tuulioloja (mäkihyppy on kuitenkin ulkoilmalaji) joten ei tarvitse myöntää, että vika olisi miehessä.

Tätä pohtiessa mieleeni hiipi sekin mahdollisuus, etteivät suomalaiset oikeasti ole käsitelleet syitä siihen miksi Hannu Manninen epäonnistui raskaasti viime vuonna Torinon olympialaisissa. Tällä kertaa menestys tuli, olosuhteet olivat Hannulle edulliset, eikä suoritusongelmia vuoristo-oloissa tarvitse pohtia.

Vaikka nyt menestystä tuleekin, pitäisi kokonaisuutta tarkastella kriittisesti, sallia keskustelu ja vetää tarvittavia johtopäätöksiä. Kaikilla osa-alueilla ei suomalaisessa talvihuippu-urheilussa ole asiat kohdallaan.